"Täällä olen minä, de Marsac", vastasin minä, koputtaen vaativaisemmin.
"Tahtoisin tavata herra de Bruhlia. Minun täytyy tavata häntä."
Sisälläolija päästi matalan huudahduksen ja tuntui vieläkin epäröivän.
Mutta kun olin toistanut pyyntöni, kuulin ruosteisen salvan vedettävän
syrjään, ovi avautui muutamia tuumia, ja aukeamasta näkyi rouva de
Bruhlin kasvot. "Mitä tahdotte?" kuiskasi hän tuskastuneesti.
Vaikkakin olin valmistunut näkemään häntä, hämmästytti minua hänen ulkonäössään tapahtunut muutos, jota vaillinainen valaistuskaan ei kyennyt peittämään. Hänen siniset silmänsä olivat suurenneet ja käyneet kalseammiksi ja niitten alla oli tummat juovat. Ennen niin kukoistavat kasvot olivat harmaat ja riutuneet; hiukset olivat kadottaneet kultahohteensa. "Mitä tahdotte?" toisti hän, silmäillen minua vihaisesti.
"Tahdon tavata häntä", vastasin minä.
"Tiedättekö?" mutisi hän. "Tiedättekö että hän on…"
Minä nyökkäsin.
"Ja tahdotteko sittenkin tulla sisään? Hyvä Jumala! Vannokaa ettette tee hänelle pahaa!"
"Taivas varjelkoon!" sanoin minä, ja silloin hän avasi oven päästäen minut sisään. Mutta en ollut vielä keskilattiallakaan, ennenkuin hän oli kiiruhtanut ohitseni ja oli jälleen minun ja viheliäisen, hätätilaisen vuoteen välillä. Ja kun seisoin ja katsoin häntä, joka vaikeroi ja vääntelehti vuoteella tajuttomana tuskissaan, sinisenkelmein kasvoin ja vääristynein piirtein, jotka huoneen kylmänharmaa valaistus saattoi kaksinverroin kammottaviksi, kumartui nuori vaimo hänen ylitsensä ja suojeli häntä minulta, niin että katsellessani vuoroin kumpaakin ja muistaessani millätavoin tuo mies oli vaimoaan kohdellut ja minkävuoksi hän oli saapunut tähän paikkaan, tunsin miehuuttomien kyynelten nousevan silmiini. Huone oli vieläkin vankikoppi, missä muurisaven murska peitti lattiaa ja pienet aukot olivat ikkunoina, mutta vankia pidättivät nyt toisenlaiset kahleet kuin väkivallan pakko. Kun hän olisi päässyt vapaasti lähtemään, niin hänen puolisonrakkautensa miestä kohtaan, joka oli tehnyt kaikkensa tappaakseen sen, kahlehti hänet hänen sivulleen siteillä, joita eivät kärsityt vääryydet eikä nykyhetken vaara kyenneet katkaisemaan.
Näin omituista näkyä katsellessani en voinut olla tuntematta samalla sekä ihailua että sääliä enkä unhottamatta hetkeksi vaaraa, joka tänne tullessani oli näyttänyt minusta niin suurelta. Olin tullut kokonaan omissa tarkotuksissani ajattelematta ryhtyä mitenkään auttamaan häntä, joka makasi siinä tuskissaan. Mutta niin suuri on jalon esimerkin voima, että, ennenkuin tiesinkään, huomasin olevani miettimässä miten voisin auttaa tätä miestä ja millä tavoin voisin helpottaa rouva de Bruhlia niitten palvelusten suorittamisessa, joita hänen miehensä oli yhtä vähän oikeutettu odottamaan häneltä kuin minultakin. Tiesin, että pelkkä ruton mainitseminenkin olisi saattanut kaikki, tai melkein kaikki hylkäämään hänet tänne autioon erämaahan; tästä johtui mieleeni että minun olisi ensin siirrettävä neiti de la Vire kauemmaksi ja sitten mietittävä miten voisin olla täällä avuksi.
Olin juuri esittämäisilläni hänelle asian, jonka vuoksi olin tullut, kun sairaalle tuli tavallista rajumpi taudinkohtaus, joka ehkä aiheutui minun läsnäolostani — vaikka hän näyttikin olevan tiedotonna — ja joka kysyi äärimmäisiä ponnistuksia hänen vaimoltaan. En voinut seisoa toimettomana katsoen, kuinka hän turhaan jännitti voimiaan, ja melkein ennenkuin tiesinkään mitä tein, olin tarttunut heittelehtivään potilaaseen ja lyhyen kamppailun jälkeen painoin hänet uupuneena takaisin vuoteelle.