Rouva de Bruhl katsoi minuun niin omituisesti että ikkunarei'istä tunkeutuvassa puolihämärässä koetin turhaan lukea hänen ajatuksiaan. "Miksi te tulitte?" huusi hän vihdoin, hengittäen kiivaasti. "Miksi juuri te? Hän ei ollut teidän ystäviänne, taivas sen tietää!"
"Ei, rouva, enkä minäkään hänen", vastasin katkerasti äkillisen vastenmielisyyden valtaamana.
"Miksi sitten olette täällä?" kysyi hän.
"En voinut lähettää ketään miehistäni", vastasin minä. "Ja minä tarvitsen yläkerrassa olevan huoneen avaimen."
Yläkerrassa olevaa huonetta mainitessani hän astahti takaperin ikäänkuin iskun saaneena ja katsoi yhtä omituisesti Bruhliin kuin oli äsken katsonut minuun. Viittaus neiti de la Vireen muistutti epäilemättä hänen mieleensä Bruhlin hurjan intohimon tuota tyttöä kohtaan, minkä hän oli sillä kertaa unohtanut. Hän ei kuitenkaan puhunut mitään, vaikka hänen kasvonsa kävivät hyvin kalpeiksi. Äänettömänä hän kumartui vuoteen yli ja etsittyään miehensä vaatteista suoristautui hetken perästä ja ojensi avainta minulle. "Ottakaa ja päästäkää hänet ulos", lausui hän väkinäisesti hymyillen. "Viekää se itse ylös ja päästäkää hänet. Te olette tehnyt hänen tähtensä niin paljon, että on aivan oikein että teette senkin."
Otin avaimen, kiittäen häntä pikemmin hätäisesti kuin ajatuksella, ja käännyin ovea kohti aikoen mennä suoraan yläkertaan vapauttamaan neiti de la Vireä. Käteni tarttui jo oveen, jonka rouva de Bruhl kiihtymyksessään näkyi jättäneen raolleen minun tullessani, kun kuulin hänen askeleensa takaani. Samassa hän kosketti minua olkapäähän. "Mieletön!" huudahti hän salamoivin silmin, "tahdotteko tappaa hänet? Menisittekö suoraan täältä hänen luokseen ja veisitte ruton häneen? Jumala minua armahtakoon, aikomukseni oli kyllä lähettää teidät. Ja miehet ovat sellaisia lankanukkeja, että te olisitte mennyt!"
Minä vapisin, kauhistuen yhtä paljon omaa typeryyttäni kuin hänen juonensa kavaluutta. Sillä hän oli oikeassa: seuraavassa tuokiossa olisin mennyt, ja tajuaminen ynnä katumus olisivat tulleet liian myöhään. Minua halutti samalla sekä nuhdella häntä hänen jumalattomuudestaan että kiittää oikeaan aikaan tulleesta katumuksesta, enkä kyennyt löytämään sanoja, vaan käännyin vaieten pois ja menin ulos syvästi liikutettuna.
XXX. Tartunta.
Oven ulkopuolella hämärässä käytävässä tapasin herra d'Agenin. Jos tämä olisi tapahtunut milloin hyvänsä muulloin, olisin paikalla kysynyt häneltä, minkätähden hän oli poistunut paikalta, jonka olin hänelle määrännyt. Mutta nyt olin poissa tasapainostani, eikä hänen näkemisensä herättänyt mielessäni muuta ajatusta kuin että tässä juuri oli henkilö, joka voi parhaiten täyttää toivomukseni. Kurotetuin käsivarsin ojensin hänelle avaimen ja pyysin häntä vapauttamaan neiti de la Viren, joka oli yläpuolella olevassa huoneessa, ja saattamaan hänet ulos linnasta. "Älkää antako hänen viipyä täällä", jatkoin painokkaasti. "Viekää hänet siihen paikkaan, missä tapasimme sydenpolttajat. Teidän ei tarvitse pelätä vastarintaa."
"Entä Bruhl?" kysyi hän ottaessaan koneenomaisesti avaimen minulta.