"Entä te, herra?" sanoi hän, suloisesti hämillään.
"Minun täytyy jäädä tänne hetkiseksi", vastasin minä.
"Minkätähden?" kysyi hän rypistäen hiukan otsaansa.
En tiennyt kuinka sanoisin hänelle syyni, ja aloin kömpelösti. "Jonkun täytyy jäädä rouva de Bruhlin luokse", lausuin ajattelemattomasti.
"Rouva de Bruhlin!" huudahti hän. "Tarvitseeko hän apua? Minä jään."
"Jumala varjelkoon!" huudahdin minä.
En tiedä miten hän ymmärsi nämä sanat, mutta hänen kasvonsa, oltuaan täynnä lempeyttä tähän asti, muuttuivat koviksi. Hän astahti nopeasti minua kohti, mutta muistaen vaaran, jota kuletin muassani, minä siirryin jälleen kauemmaksi. "Ei lähemmäksi, neiti, minä pyydän", sopersin minä.
Hän näytti kummastuneelta ja lopuksi suuttuneelta, ja hän kääntyi pois ivallisesti kumartaen. "Olkoon sitten niin, koska niin haluatte", lausui hän ylpeästi. "Herra d'Agen, jollette tekin pelkää minua, niin tahdotteko saattaa minut alas?"
Jäin seisomaan paikalleni katsoen heitä, kun he laskeutuivat kukkulan rinnettä alas, ja lohduttaen itseäni ajattelemalla että huomenna tai sitä seuraavana päivänä tai ainakin muutamien päivien perästä kaikki olisi hyvin. Tarkastellessani rinteellä etääntyvää nuorta naista olin huomaavinani hänen liikkuvan vähemmin reippaasti sitä mukaa kuin välimatkamme piteni, ja tämä havainto tuotti minulle mielihyvää. Muutamia päiviä, muutamia tunteja, ajattelin, niin kaikki olisi hyvin. Läntisellä taivaalla loimottava auringonlasku oli vain heikko heijastus siitä hehkusta, joka muutamiksi hetkiksi täytti mieleni, joka jo ammoin oli tottunut lämmöttömiin tulevaisuus-mietteisiin ja välinpitämättömyyden kylmyyteen.
Nämä mieluisat kuvitelmat keskeytti Maignan, joka huohottaen nousi kukkulan rinnettä ja ilmotti häpeillen että hevosten luku oli täysi, mutta että neljä omaa miestämme oli kadoksissa; nämä olivat arvatenkin karanneet pois pakenijain mukana. Karkurit olivat herra d'Agenin kaksi lakeijaa sekä herra de Rambouillet'n lainaamat miehet. Simon Fleix'tä lukuunottamatta oli siis jälellä vain kolme Rosnysta tullutta Maignanin miestä, mutta asiaimme nykyinen tila oli sellainen ettei meidän tarvinnut tuosta suuria huolehtia. Ilmotin tallimestarille — joka silminnähtävästi kalpeni uutisestani — että herra de Bruhl sairasti ruttoa ja nähtävästi tulisi siihen kuolemaan, ja minä pyysin häntä laittamaan leirin alhaalla olevaan metsään ja hankkimalla ruokaa talosta, missä olimme olleet edellisen yön, tekemään neidin olon niin suotuisaksi kuin olosuhteet sallivat.