Hän kuunteli hämmästyneenä, ja kun olin päässyt loppuun, kysyi hän huolekkaasti mitä minä itse aioin tehdä.
"Jonkun on jäätävä rouva de Bruhlin luokse", vastasin minä. "Olen jo käynyt sairaan vuoteen vieressä noutamassa neidin huoneen avaimen, ja suurempaa vaaraa ei siitä minulle enää ole. Ainoastaan sitä pyydän, että jäisitte lähiseudulle ja toimittaisitte meille mitä mahdollisesti tulemme tarvitsemaan."
Hän katsoi minuun liikutuksella, mikä, ollen ankarasti ristiriidassa hänen pelkonsa kanssa, koski minuun melkoisesti. "Mutta, tulimmainen", virkkoi hän, "te saatte ruton ja kuolette."
"Jos se on Jumalan tahto", vastasin minä kylläkin synkkänä, sillä tavallisissa oloissa niin pelottoman miehen kalpeneminen vaikutti mieleeni pakostakin masentavasti. "Mutta jollei, niin säästyn. Olipa kuinka hyvänsä", jatkoin sitten, "niin olen teille velkaa palvelustodistuksen. Simon Fleix'llä on mustetolppo ynnä paperia. Käskekää hänen tuoda ne tähän kivelle ja jättämään ne siihen, niin kirjotan että Maignan, parooni de Rosnyn tallimestari, palveli minua loppuun asti urhoollisena soturina ja kelpo ystävänä. Mitä, ystäväni?" jatkoin minä, sillä näin että tämä onnellisen mielijohteen aiheuttama esitykseni vaikutti häneen valtavasti. "Minkätähden ei? Sehän on totta, ja se on teille vapauttavana selvityksenä paroonin edessä. Tehkää kuin käskin, ja menkää. Ilmottakaa asia herra d'Agenille ja olkaa hänelle yhtä uskollinen kuin olette ollut minulle."
Hän päästi pari kolme voimakasta kirousta, kuten hänen kaltaisillaan miehillä on tapana tehdä peittääkseen ylenmääräistä liikutustaan, ja esitettyään vielä jonkun kehotuksen poistui täyttämään määräyksiäni, jättäen minut seisomaan kummun laelle erikoisen laatuiseen yksinäisyyteen ja katsomaan kuinka hevoset ja miehet poistuivat metsään, kunnes koko laakso näytti jäävän minun ja äänettömyyden ja illan harmauden haltuun. Hetken ajan seisoin mietteissäni. Sitten muistutin itselleni mieltäni rohkaistakseni, että olin ollut paljon yksinäisempi kuljeskellessani St. Jeanin katuja ventovieraana ja nukkavieruna, käännyin ympäri, ja läimäytellen huotraani saappaitani vasten seurakseni astuin pimeän, äänettömän pihan poikki ja nousin niin reippaasti kuin taisin rouva de Bruhlin huoneeseen.
Kävisi pitkäveteiseksi kertoa yksityiskohdittain kaikkia seuraavien viiden päivän tapahtumia, sillä vaikkakin ne palvelukset, joita terve voi tehdä sairaalle, mielestäni ansaitsevat jokaisen huomiota, joka aikoo tutustua soturin uraan, niin tuntuvat ne kuitenkin kunniakkaammilta niitä tehdessä kuin niistä kertoessa. Yksi huomattava tapahtuma niiltä päiviltä tuotti minulle kuitenkin silloin, kuten vielä nytkin, mitä vilpittömintä iloa, ja se oli Simon Fleix'n osottama odottamaton, harras uskollisuus. Saavuttuaan luokseni hän kieltäytyi poistumasta ja osotti näissä vaikeissa olosuhteissa omaavansa niin jaloja sydämen ominaisuuksia, että mielelläni annoin hänelle anteeksi sen vilpin, mitä hän aikaisemmin oli harjottanut minua kohtaan. Ne yrmeän äänettömyyden puuskat, joita hänellä silloin tällöin vielä oli, samoinkuin aika-ajoin esiintyvä tuittupäisyys, tuntuivat osottavan, ettei hän ollut aivan kokonaan voittanut epätervettä haavettaan, mutta yksistään se tosiseikka, että hän oli tullut luokseni niin vaaranalaisissa olosuhteissa ja vapaaehtoisesti poistunut neidin läheisyydestä, antoivat minulle hyvää toivoa tulevaisuuteen nähden.
Herra de Bruhl kuoli varhain seuraavana aamuna, ja Simon ja minä hautasimme hänet puolenpäivän aikaan. Hänessä oli kyllä urhoollisuutta ja kykyä, vain periaatteita häneltä puuttui. Huolimatta rouva de Bruhlin murheesta, joka oli yhtä suuri kuin jos hän olisi kadottanut maailman parhaimman puolison, muutimme ennen iltaa erityiseen leiriin metsään, jättäen sanomatonta helpotusta tuntien nuo kukkulalla olevat harmaat rauniot, missä — kuten minusta tuntui — olimme eläneet kokonaisen ikäkauden. Uudessa leirissämme vietimme sitten neljä päivää, ja kun riistaa oli runsaasti ja ilma oli lämmin, ei meiltä puuttunut mitään, paitsi ystäviemme seuraa. Viidennen päivän aamuna kohtasimme seurueemme muut jäsenet sopimuksen mukaan pohjoiseen johtavalla tiellä ja lähdimme paluumatkalle.
Olimme iloiset, kun olimme päässeet saamasta tartuntaa, mutta tahdoimme kuitenkin vielä jonkun aikaa noudattaa toisiin nähden sellaista varovaisuutta kuin näytti tarpeelliselta, ratsastaen jälempänä ja ryhtymättä keskusteluun heidän kanssaan, vaikka he merkeillä osottivat olevansa iloiset nähdessään meidät. Siitä kuinka usein neiti käänsi päätään katsoakseen taakseen, päätin ettei hän kantanut kaunaa omituisesta käytöksestäni, jonka syyn toiset arvatenkin olivat hänelle selittäneet. Näinollen ratsastin eteenpäin erittäin kevein mielin, tyytyväisenä nykyhetkeen ja täynnä luottamusta tulevaisuuteen, vuoroin suunnitellen mitä tulisin tekemään ja vuoroin muistellen jo suoritettuja tekojani.
Päivän kirkkaus ja lämpö sekä paikoitellen jo lehteen puhkeavien metsien kauneus edistivät myöskin suuresti tällaisen mielentilan syntymistä. Inhottava usva, joka niin kovin oli meitä painostanut, oli hävinnyt, joten maisemat pääsivät näkymään kaikessa varhaisen kevään kirkkaudessaan. Hyvien enteiden ilahuttamina edellämme ratsastavat miehet nauroivat ja juttelivat ratsastaessaan tai koettelivat hevostensa kuntoa, milloin vain sattui aukeampaa maata. Heidän leikinlaskunsa ja naurunsa tuntuivat miellyttäviltä meidän jälessätulevien korvissa ja lämmittivät rouva de Bruhlinkin murheelliset kasvot jonkinlaiseen onnen kajastukseen.
Ratsastin näin eteenpäin tyytyväisin mielin, kunnes väsymyksen tunne, jota kulkemamme matkan pituus ei tuntunut oikeuttavan, sai minut kannustamaan Cidiä vilkkaampaan vauhtiin. Tunne jatkui kuitenkin tullen yhä painostavammaksi, niin että aloin arvella syöneeni ehkä liikaa viime aterialla. Sitten tämä seikka poistui mielestäni joksikin aikaa, kun erään jyrkän mäen laskeutuminen kiinnitti puoleensa kaiken huomioni.