Koetin sanoa hänelle ettei se ollut syynä.
"Kyllä sen pitäisi kelvata kuolinvuoteeksi", jatkoi hän tunteettomasti. "Viisi henkeä on kuollut sille vuoteelle, tietäkää se! Ensin vaimoni ja sitten poikani ja sitten tyttäreni, ja sitten taas poikani ja sitten taas tyttäreni. Viisi kaikkiaan! Ja juuri tuolle vuoteelle!"
Puuhaillen jotain mustan padan kanssa hämärässä uuninnurkassa hän jatkoi mutinaansa heittäen aina väliin karsaan silmäyksen minuun; mutta jonkun hetken perästä minä menin tuskasta tajuttomaksi.
Kun jälleen aukaisin silmäni, oli huone pimeämpi. Mies istui vielä siinä missä viimeksi olin hänet nähnyt, mutta jokin ääni, mahdollisesti sama joka oli minut herättänyt, sai hänet juuri minun sinne päin katsahtaessani menemään lasittoman ikkunan luo. Ääni, jonka sointu tuntui minusta tutulta, kysyi ulkopuolelta oliko hän nähnyt minua; ja hetken jännitys valtasi minut niin että kohosin ryntäilleni kuullakseni vastauksen. Mutta mies oli luja. Minä kuulin hänen sanovan ettei hän tiennyt minusta mitään, ja pian vakuutti poistuvien kavioiden kopse ja etäisyyteen häipyvät ihmisäänet, että olin jäänyt yksin.
Mutta silloin, juuri sinä hetkenä, heräsi mielessäni epäluulo tuota miestä kohtaan, jonka huomaan olin jättänyt itseni. Niin ruttosairas ja toivoton kuin olinkin, hyydytti se veren sydämessäni, pysäyttäen silmänräpäyksessä heikkouden kyyneleet, jotka olivat juuri herahtamaisillaan, ja tyrehdyttäen pyörrytyksenkin, joka pakotti minut tarrautumaan vuoteellani oleviin olkiin. Syntyikö tuo ajatus sairaaloisesta oman mitättömyyden tunteesta vai perustuiko se miehen luihuun ulkonäköön ja niihin salavihkaisiin katseisiin, joita hän loi minuun, sitä en voi sanoa enempää kuin voin ratkaista sitäkään, oliko siihen todella syytä vai oliko se vain oman mielikuvitukseni tuote. Mahdollista on, että huoneen synkkyys ja miehen tyly puhe saattoivat minut epäluuloisuuteen taipuvaksi; mahdollista on myöskin, että hänen salaiset ajatuksensa heijastivat syyllisyyden ilmeen hänen kasvoilleen. Jälkeenpäin ilmeni, että hän oli maatessani riistänyt minulta kaikki millä oli jotain arvoa; mutta voihan olla että hän teki sen siinä uskossa että minä kuolisin.
Mihinkään varmuuteen en tästä tullut, sillä pelkoni hävisi melkein samassa kun se oli syntynytkin. Mies oli tuskin ehtinyt jälleen istuutua, kun ulkoa kuuluva uusi hälyytys sai hänet ponnahtamaan jaloilleen. Mulkoillen silmillään ja äkeästi mumisten hän kiiruhti ikkunan luo. Mutta, ennenkuin hän sinne ehti, sysättiin ovi rajusti auki ja Simon Fleix seisoi kynnyksellä.
Hänen mukanaan tuli sisään niin siunattu valon ja elämän tulvahdus että se silmänräpäyksessä karkotti huoneen kaameuden ja riisti minulta samalla kertaa sekä pelon että miehuuden. Sillä nähdessäni nuo tutut kasvot, joitten luota hiljan olin paennut, puhkesin vasten tahtoanikin kyyneliin, ja ojentaen käsiäni häntä kohti hätääntyneen lapsen tavoin kutsuin häntä nimeltä. Luulen että ruton leima oli tällöin niin selvästi kasvoillani että kuka hyvänsä saattoi sen nähdä, sillä hän seisoi tyrmistyneenä minuun tuijottaen; mutta hänen siinä vielä seisoessaan työnnettiin hänet syrjään ja hennompi, pienempi olento, huppupäähineen ympäröimin kalpein kasvoin, ilmestyi hetkeksi minun ja päiväpaisteen väliin. Se oli neiti!
Tämä sai minut, Jumalan kiitos, järkiini, tai muuten olisin saanut ikuisen häpeän. Huusin heille niin kovaa kuin heikkoudeltani saatoin, että he veisivät neidin pois, ja voihkien kerran toisensa jälkeen että minussa oli rutto ja että hän kuolisi, käskin miestä sulkemaan oven. Ja pelkoni hänen puolestaan antoi minulle voimiani takaisin niin paljon että kohosin jaloilleni, niin puolipukeissa kuin olinkin, ja olisin paennut johonkin soppeen häntä välttääkseni, yhä huudellen että he veisivät hänet pois — jollei uusi tuskankouristus olisi iskenyt minuun, niin että kaaduin sokeana ja avuttomana siihen paikkaan.
Vähään aikaan sen jälkeen en tiennyt mitään, kunnes joku toi vettä huulilleni ja minä join ahnaasti, minkä jälkeen pian huomasin oviaukon olevan täynnä ihmisiä, jotka tuijottivat minuun siinä maatessani. Mutta neitiä en nähnyt, ja minulla oli sen verran tajua että käsitin sen ja olin kiitollinen siitä ettei hän enää ollut heidän joukossaan. Olisin kovasti halunnut käskeä Maignaniakin poistumaan, sillä näin hänen kasvoistaan että hän oli säikähtynyt. Mutta en jaksanut saada ääntä siihen, ja kun käänsin päätäni nähdäkseni kuka minua piteli — ah voi! vieläkin koen sen joskus unissani — niin neidin hiukset sivelivät otsaani, ja käsi, joka minua hoivasi, oli hänen kätensä; ja kyyneleet, joita hän ei yrittänytkään peittää tai pyyhkiä pois, putoilivat kuumalle poskelleni. Olisin sittenkin työntänyt hänet pois, mutta tuskat palasivat taas, ja nyyhkytyksen tukahduttaessa ääneni minä kadotin tajuntani.
Minulle on sanottu että minä enemmän kuin kuukauden ajan häilyin elämän ja kuoleman välillä, milloin kuumeen poltteissa, milloin vilun puistatuksissa, ja että jollen olisi saanut sellaista hoitoa kuin sain, alati altista ja väsymätöntä, niin olisin kuollut montakin kertaa, niinkuin satoja kuoli ympärilläni viikko viikolta sinä vuonna. Heti ensiksi he muuttivat minut pois talosta (missä varmaankin pian olisin sortunut kuolemaan — niin ruton myrkyttämä se oli kauttaaltaan) ja asettivat minut puitten oksista kyhätyn katoksen alle metsään, ripustaen suuren joukon viittoja ja hevosloimia suojaksi tuulen puolelle. Täällä olin tosin alttiina kylmälle ja ilmanvedolle ja yökasteelle, mutta toisaalta taas pääsi taivaan puhdas ilma haihduttamaan myrkkynesteitä ja ajamaan kuumetta pois aivoistani.