Tästä johtui, että kun ensimäiset heikot tajunnan pilkkeet jälleen heräsivät minussa, hiipivät ne päivänvalon kanssa vihreitten lehtien, riippuvien oksien ja keväisen metsän tuoreuden ja vihannuuden lomitse. Vetisiä silmiäni kohtaava auringonpaiste oli vaimentunut kulkiessaan tuuheitten puitten lävitse, jotka kasvoivat ja laajenivat niitä katsellessani, kunnes jokaisesta niistä tuli vihanta, monimuotoisen elämän täyttämä maailma. Kun väsyin siihen, oli minulla vielä katseltavana pitkiä, varjokkaita, kukkamattoisia kujanteita taikka pieni, metsäruusupensaista punaisena hehkuva tiheikkö sillä puolen missä maa aleni. Niin, ja siitä johtui, että ensimäiset äänet, mitkä kuulin, sittenkun kuume vihdoinkin oli minut jättänyt, olivat kumppaneitaan kutsuvien lintujen viserrykset.
Neiti de la Vire ja rouva de Bruhl ynnä Fanchette ja Simon Fleix asuivat koko tämän ajan sellaisessa suojassa jollaisen saattoi pystyttää minun makuupaikalleni; herra François ja ne kolme vankkaa miestä, jotka Maignan oli jättänyt suojaksemme, oleskelivat omassa majassaan äänen kuulumilla. Viikon ajan valvottuaan sairauteni kulkua oli Maignanin itsensä ollut pakko palata isäntänsä luo, eikä mitään ollut senjälkeen hänestä kuulunut. Kiitos ajoissa tapahtuneen metsään muuttamisen, ei kukaan muu seurueesta sairastunut, ja niihin aikoihin kun minä kykenin seisomaan jaloillani ja puhelemaan, oli taudin raivoaminen niin paljon laimentunut, että pelko oli hävinnyt.
Olisi sanojen tuhlausta koettaa kuvata kuinka toipumisaikanani metsässä viettämämme elämän rauha ja tyyneys vaikuttivat sydämeeni, joka, paitsi äitini vuoteen vieressä, ei ollut paljonkaan tuntenut sellaista iloa. Herätä aamuisin sulosäveliin ja tuoksuihin, syödä elpyvin ruokahaluin ja tuntea voimien hiljalleen kasvavan, maata kaiken päivää varjossa tai päiväpaisteessa miten vain itse halusi, kuunnellen naisten ääniä ja helisevää naurua, ilman huolta tai tietoa maailmasta, niin että olisimme hyvin voineet uskoa olevamme toisella taivaankappaleella — kaikessa tässä olisi voinut olla kyllin onnea ilman sitäkin, mikä lisäsi jokaiseen erityiseen seikkaan vielä suloisemman, syvemmän ja pysyvämmän ilon. Mistä kohta tarkemmin.
En ollut kauankaan tehnyt havannoita, ennenkuin näin että herra François ja rouva de Bruhl olivat tulleet keskinäiseen ymmärtämykseen, ainakin sellaiseen, joka salli herra d'Agenin kaikin tavoin huolehtia rouvan mukavuudesta ja viihtymyksestä, velvottamatta häntä enempää kuin mikä oli soveliasta silloisissa olosuhteissa. Luonnollisesti neiti de la Vire tuli täten jäämään usein minun seuraani — seikka joka olisi varmaankin kypsyttänyt intohimoksi lämpimät tunteeni häntä kohtaan, jollei kiitollisuus ja läheisempi tutustuminen hänen ansioihinsa jo sitä ennen olisi kohottanut kunnioitustani hehkuvimmaksi jumaloimiseksi mitä nuorinkaan rakastaja koskaan on tuntenut rakastettuaan kohtaan.
Mutta mikäli minä voimistuin, yhtärintaa rakkauteni kanssa, ja neiti de la Viren läsnäolo tuli yhä välttämättömämmäksi onnelleni — niin että jos hän oli poissa tunninkaan ajan, tulin jo synkälle tuulelle — sikäli hän alkoi vetäytyä erilleen minusta ja poistuen yhä useammin pitkille kävelyille metsään saattoi minut ennen pitkää niin surkeaan mielentilaan, että se olisi voinut päättää sen työn, minkä kuume oli jättänyt kesken.
Jos tämä olisi tapahtunut ihmisten ilmoilla, olisin hyvin todennäköisesti kärsinyt äänettömänä. Mutta täällä metsän helmassa nauttiessamme yhdessä Jumalan ilmasta ja luonnosta, tunnuimme olevan lähempänä tasa-arvoisuutta. Hän oli tuskin paremmin puettu kuin kenttäkauppiaan vaimo, ja muisto hänen rikkaudestaan ja asemastaan, joskin se yöllä usein vaivasi minua, kadotti paljon kärkeään nähdessäni edessäni hänen nuoruutensa ja sen miellyttävän ja kärsivällisen lempeyden, jonka metsäelämä ja sairaanhoitajan velvollisuudet olivat hänessä kasvattaneet.
Niinpä tapahtui, että eräänä päivänä, kun hän oli ollut poissa tavallista kauemmin, minä tein rohkean päätöksen ja menin virralle asti, joka juoksi alangon halki metsäruusupensaitten luona. Jäin odottamaan häntä rannalle erääseen paikkaan, missä oli vedessä kolme porraskiveä, otettuani ensin pois nuo porraskivet, jotta hänen täytyisi pysähtyä ja avuttomaksi jouduttuaan tulisi iloiseksi minut nähdessään.
Pian hän tulikin käyden nuoren metsän läpi johtavaa lehtikujannetta, silmät maahan luotuina ja olennossaan lempeätä miettiväisyyttä, jonka näkeminen teki minulle hyvää. Käännyin selin virtaan ennenkuin hän näki minut ja olin katselevinani toiselle suunnalle. Epäilemättä hän huomasi minut pian, jo ennenkuin hän tuli aivan lähellekään, mutta ei ilmaissut sitä ennenkuin tuli rannalle ja huomasi porraskivien hävinneen.
Silloin, joko hän sitten epäili minua tai ei, hän huusi minulle, eikä ainoastaan kerran vaan useampia kertoja. Sillä minä en tahtonut kääntyä heti, osittain halusta kiusata häntä kuten rakastavien tapa on, osittain siksi että minusta oli suloista kuulla hänen lausuvan nimeäni.
Kun sitten käännyin ja näin hänen seisovan rannalla, toinen pikku jalka veden kanssa leikitellen, huudahdin teeskennellyn toimekkaana ja riensin kiireesti häntä kohti, piittaamatta hänen torumisistaan tai närkästyneen kopeasta puheensävystään.