"Porraskivet ovat kaikki teidän puolellanne", sanoi hän käskevästi.
"Kuka on ne siirtänyt?"
Katselin ympärilleni vastaamatta, ollen vihdoin löytävinäni kivet, ja hän katseli minua sillä aikaa koputellen jalkaansa maahan. Välittämättä hänen malttamattomuudestaan pidin huolen siitä, että toin häntä lähinnä olevan kiven viimeksi, jottei hän vain pääsisi tulemaan yli ilman minun apuani. Mutta sittenkin hän astui yli niin kevyesti ja nopeasti että hänen kätensä tuntui viipyvän kädessäni tuskin silmänräpäyksen. Hänen yli päästyään pidätin hänen kättään kuitenkin vielä omassani, eikä hän estellyt, vaikkakin hänen poskensa, joilla ennestään jo oli heleä väri, kävivät tulipunaisiksi ja hänen katseensa painui alas. Niin seisoi hän vieressäni, hento kätensä minun kädessäni, alaspainunein päin.
"Neiti", lausuin vakavasti, kutsuen kaiken päättäväisyyteni avukseni, "voitteko arvata mitä tämä virta porraskivineen minulle muistuttaa?"
Hän pudisti päätään, mutta ei vastannut.
"Se muistuttaa sitä virtaa, joka on vierinyt meidän välillämme aina siitä päivästä, jolloin ensi kerran näin teidät St. Jeanissa", sanoin matalalla äänellä. "Se on virrannut välillämme ja virtaa vieläkin, erottaen meidät."
"Mikä virta?" kuiskasi hän silmät alasluotuina ja leikkien jalallaan sammalessa. "Te puhutte arvotuksilla."
"Te ymmärrätte tämän arvotuksen liiankin hyvin, neiti", vastasin minä. "Ettekö te ole nuori ja iloinen ja kaunis, kun minä sitävastoin olen vanha, tai melkein vanha, ja juro ja totinen? Te olette rikas ja hovin suosima, minä taas onnen armoilla oleva soturi, jolla ei ole ollut liiaksi menestystä. Mitä ajattelitte minusta kun ensi kerran näitte minut St. Jeanissa? Ja mitä silloin kun tulin Rosny'hin? Tämä", jatkoin minä kiihkeästi, "on se virta, joka on välillämme meitä erottamassa, ja minä tiedän vain yhden porraskiven, joka voi sen sillottaa."
Hän katsoi syrjään, hypistellen poimimaansa metsäruusun kukkaa. Eikä hänen poskiensa puna jäänyt jälkeen kukan punasta.
"Se porraskivi", lausuin minä odotettuani turhaan jotain merkkiä tai sanaa hänen puoleltaan, "on rakkaus. Monta viikkoa sitten, neiti, kun ei minulla ollut paljonkaan syytä pitää teistä, rakastin teitä; rakastin teitä vasten tahtoanikin, ajattelematta tai toivomatta vastarakkautta. Olisin ollut mieletön, jos olisin puhunut teille silloin. Enemmänkin kuin mieletön. Mutta nyt, nyt, kun olen teille velkaa elämäni, nyt, kun kuumeen kourissa olen juonut teidän kädestänne ja herätessäni varhain tai myöhään olen tavannut teidät vuoteeni vierestä — nyt, kun nähdessäni teidän liikkuvan keskellä kauhuja ja koettelemuksia olen oppinut kunnioittamaan teitä naisena, joka on yhtä lempeä ja jalo kuin oma äitini — nyt, kun rakastan teitä niin, että luonanne oleminen on ilo ja luotanne pois joutuminen on murhe, onko liian uskaliasta minun puoleltani ajatella, että virta voisi saada sillan?"
Minä pysähdyin hengästyneenä, ja näin että hän vapisi. Mutta pian hän puhkesi puhumaan. "Te puhutte yhdestä porraskivestä?" sanoi hän hiljaa.