"Niin", vastasin minä käheästi, koettaen turhaan katsoa häntä kasvoihin, jotka hän piti minusta poispäin käännettyinä.
"Niitä pitäisi olla kaksi", sanoi hän miltei kuiskaten. "Teidän rakkautenne ja — ja minun rakkauteni. Te olette puhunut paljon toisesta, mutta ette mitään toisesta. Siinä olette väärässä, sillä minä olen vieläkin ylpeä. Enkä minä suostu tulemaan tuon virran yli, josta puhutte, pelkästään teidän rakkautenne vuoksi!"
"Ah!" huudahdin minä viiltävässä tuskassa.
"Mutta", jatkoi hän luoden silmänsä äkkiä minuun katseella, joka kertoi minulle kaikki, "koska rakastan teitä, tahdon astua tuon virran yli — astua sen yli ainaiseksi ja elää sen toisella puolen koko elämäni — jos minun on suotu elää se teidän kanssanne."
Lankesin polvilleni ja suutelin hänen kättänsä kerran toisensa jälkeen ilon ja kiitollisuuden hurmauksessa. Mutta hetken perästä hän veti kätensä pois. "Jos tahdotte", lausui hän, "saatte suudella minua suulle. Jollette tahdo, niin ei kukaan tule sitä milloinkaan tekemään."
Sen jälkeen, niinkuin voi arvatakin, kävelimme joka päivä metsässä, retkeillen yhä kauemmaksi sen mukaan kuin voimani palasivat ja lähempi ympäristö tuli kovin tutuksi. Jokainen päivämme aamunkoitosta alkaen, jolloin toin lemmitylleni kukkakimpun, aina myöhäiseen iltaan, jolloin Fanchette riisti hänet luotani, oli yhtä pitkää ilon ja onnen karkeloa, kukkuroillaan kaikkea kaunista — rakkautta ja päivänpaistetta ja kimmeltäviä virtoja ja vihantia rantamia, joilla istuimme yhdessä tuoksuvien lehmusten alla, kertoillen toisillemme kaikkea mitä milloinkin olimme ajatelleet ja erittäinkin kaikkea mitä milloinkin olimme ajatelleet toinen toisestamme. Joskus, iltojen himmentyessä, puhuimme äidistäni; ja kerran — mutta se tapahtui päivänpaisteessa, kun mehiläiset surisivat ja veri oli alkanut voimakkaana virtailta suonissani — puhuin suuresta ja kaukaisesta sukulaisestani, Rohanin herttuasta. Mutta neiti de la Vire ei tahtonut kuulla hänestä, vaan kuiski korvaani yhä uudestaan: "Olen tullut yli, rakkaani, olen tullut yli."
Toden totta tuon tiimalasin hiekka oli kultaa. Mutta aikanaan sekin juoksi loppuun. Ensiksikin herra François läksi luotamme palaten maailmaan, nuoruutensa levottomuuden kannustamana ja vakuutettuna siitä että rouva de Bruhl ei toistaiseksi myöntyisi tulemaan sen pitemmälle. Sitten saapui tieto suurista tapahtumista, jotka eivät voineet olla meihin koskematta. Ranskan ja Navarran kuninkaat olivat kohdanneet toisensa Toursissa ja syleiltyään toisiaan suunnattomaan kansanjoukon nähden tuottaneet liigalaisille verisen häviön St. Symphorienin etukaupungissa. Pian tämän jälkeen seurasivat viestit heidän marssistaan pohjoiseen viidenkymmenentuhannen miehen suuruisen, molempiin uskontokuntiin kuuluvan armeijan kanssa, tarkotuksella rangaista Pariisia, kuten huhut väittivät.
Minä aloin — häpeä sanoa — yhä enemmän ajatella näitä asioita, kunnes neiti oireet oivallettuaan eräänä päivänä sanoi että meidän oli lähdettävä. "Vaikka emme koskaan enää", lisäsi hän huokaisten, "tule olemaan näin onnellisia."
"Miksi sitten menisimme?" kysyin minä järjettömästi.
"Siksi että te olette mies", vastasi hän viisaasti hymyillen, "kuten tahdon teidän olevankin, ja tarvitsette muutakin kuin rakkautta. Huomenna me lähdemme."