"Minne?" virkahdin minä hämmästyksissäni.
"Leiriin Pariisin edustalle", vastasi hän, "Palaamme takaisin päivänvaloon — emmehän ole tehneet mitään mitä tarvitsisi hävetä — ja antaudumme Navarran kuninkaan oikeudentunnon turviin. Te jätätte minut Catherine-rouvan seuraan, joka varmaan ei kieltäydy minua suojelemasta, ja niin ei teidän, rakkaani, tarvitse huolehtia muusta kuin itsestänne. Mitä", jatkoi hän, laskien pienen kätensä minun käteeni ja katsoen minua silmiin, "ettehän vain pelkää?"
"Pelkään enemmän kuin koskaan on ollut tapani peljätä", sanoin vavisten.
"Sitä minä tahdonkin", kuiskasi hän kätkien kasvonsa olkaani vasten.
"Mutta kuitenkin meidän on lähdettävä."
Ja me lähdimme. Tällainen paluu Turennen kreivin eteen, joka epäilemättä oli Navarran kuninkaan seurueessa, oli niin uskallettu, että se melkein salpasi hengitykseni. Oivalsin kuitenkin, että sillä oli yksi etu, jota mikään muu menettelytapa ei voinut tarjota, nimittäin se, että se saattoi meidät oikeaan maailman silmissä ja teki minulle mahdolliseksi esiintyä suorasti ilkeämielisiä kohtaan. Jonkun verran aprikoituani annoin suostumukseni, pannen ehdoksi vain sen, että ratsastaisimme naamioituina aina siksi kunnes saapuisimme perille ja koettaisimme mikäli mahdollista välttää yhteensattumuksia matkalla.
XXXII. Kohtaus majatalossa.
Seuraavana päivänä siis lähdimme matkaan. Mutta uutinen molempien kuninkaitten menestyksestä ja varsinkin sen monen mielessä synnyttämä varmuus siitä ettei mikään muu kuin ihme voinut enää pelastaa Pariisia, oli saanut niin paljon väkeä liikkeelle, että majatalot olivat tungokseen asti täynnä ja me jouduimme usein pakostakin sellaisiin tilanteihin, jotka tekivät tuntemattomana pysyttelemisemme vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi kuin olin odottanut. Toisinaan ei suojaa ollut saatavissa millään ehdoilla, ja silloin meidän oli pakko viettää yömme taivasalla tai jossakin katoksessa missä se vain kävi päinsä. Lisäksi olivat sotajoukot läpikulkiessaan lakaisseet seudun niin paljaaksi ruuasta ja eläinten rehusta, että nämä olivat nousseet kerrassaan hämmästyttäviin hintoihin; ja useammin kuin kerran saavuimme pitkän päivän ratsastettuamme määräpaikkaamme saamatta ansaitsemaamme ja tarvitsemaamme runsasta ateriaa.
Olosuhteiden ollessa tällaiset ei iloni ollut paljon vailla hurmauksesta nähdessäni sen merkillisen muutoksen, joka oli tapahtunut valtiattaressani. Hän sieti kaikki napisematta, otsaansa rypistämättä ja lausumatta edes yhtä ainoata valituksen sanaa, ja käyttäytyi lukemattomissa tilaisuuksissa tavalla, joka saattoi minut uskomaan hänen puhuvan totta — joskin sitä oli vaikea käsittää — kun hän sanoi, ettei hänellä ollut kuin yksi huoli maailmassa, nimittäin ajatus meidän lähestyvästä erostamme.
Minä puolestani — huolimatta joistakin synkistä hetkistä, kun tulevaisuuden pelko ahdisti mieltäni — olin kuin paratiisissa ratsastaessani valtiattareni rinnalla. Hänen läsnäolonsa antoi ihanuuden aamun ensi raikkaudelle, jolloin koko päivän matka oli edessämme, samoin kuin pimenevän illan viileydellekin, jolloin ratsastimme käsi kädessä. Enkä voinut ilman tahdonponnistusta uskoa olevani sama Gaston de Marsac, jota hän kerran oli pilkannut ja halveksinut. Jumala tietää, että olin kiitollinen hänen rakkaudestaan. Harmaantuvia hiuksiani muistaen kysyin häneltä tuhatkin kertaa, eikö hän katunut; ja tuhat kertaa hän vastasi "ei", niin onnekas katse silmissään, etten voinut muuta kuin kiittää Jumalaa ja uskoa häntä.
Otimme säännöksi pitää naamiot kasvoillamme milloin vain esiinnyimme julkisesti, huolimatta tuon tavan käytännöllisistä epämukavuuksista; ja tätä sääntöä noudatimme sitä uskollisemmin mitä lähemmäksi Pariisia tulimme. Se herätti jonkun verran arveluja ja vielä enemmän uteliaisuutta, mutta ei aiheuttanut mitään vakavia häiriöitä ennenkuin saavuimme Etampesiin, kahdentoista penikulman päähän kaupungista, missä tapasimme suurimman majatalon niin täynnä hälinää ja tungosta ja yhtämittaa tulevien ja lähtevien hovilaisten aiheuttamaa levottomuutta, ettei tarvinnut suurtakaan kokemusta voidakseen päättää armeijan olevan läheisyydessä. Suuren pihan täytti sekava joukko miehiä ja hevosia, joitten välitse vain vaivoin pääsimme eteenpäin. Talon ikkunat olivat kaikki auki, ja niistä näkyi pöytien ympärillä istuvia miehiä, jotka söivät ja joivat kiireisesti, kuten matkustavien tapa on. Porttiholvia ja talon portaita reunustivat sotilaat ja palvelijat ja röyhkeät kuljeksijat, jotka tarkastelivat katseillaan kaikkia tulijoita ja menijöitä, saatellen heitä usein rivoilla kompalauseilla ja haukkumanimillä. Kaiken yli kaikui lauluja ja kirouksia, kinastelua ja naurua, hevosten hirnuntaa ja kerjäläisten ilohuutoja, joita he päästivät jokaisen uuden seurueen saapuessa, ja tämä kaikki lisäsi sitä vastenmielisyyttä, jota tunsin auttaessani rouva de Bruhlia ja neiti de la Vireä alas hevosen selästä.