Simon ei ollut luotu tällaisia tiloja varten, mutta Maignanin minulle jättämien kolmen miehen tuima näkö vaati kunnioitusta, ja kaksi heistä mukanani sain tehdyksi tietä jotta naiset pääsivät sisälle. Isäntä, jonka löysimme sisäpuolelta erääseen nurkkaan sortuneena, kokonaan avuttomana hänen talonsa vallanneen vierasten paljouden takia, vakuutti minulle ettei hänellä ollut pienintäkään komeroa jonka hän voisi jättää minun käytettäväkseni; mutta pian onnistui minun löytää ylhäältä katon rajasta pieni huone, jonka sain ostetuksi neljältä mieheltä, joitten hallussa se oli. Koska oli mahdotonta saada sinne ylös mitään syötävää, jätin miehen vahtiin ja laskeuduin itse naisten kanssa ruokasaliin, joka oli suuri, pitkillä pöydillä varustettu huone, täynnä kursailematonta, meluisaa väkeä. Huomautusten sadellessa joka puolelta astuimme sisään ja löysimme suurella vaivalla kolme tuolia huoneen perinurkassa.
Silmäilin huoneessa olevaa seuruetta ja näin sen joukossa, paitsi kymmenkuntaa meidän kaltaistamme matkustavaa joukkuetta, edustajia kaikista niistä ihmisluokista, joita tapaa armeijan kintereillä. Siellä oli muutamia upseereja ja useita hevoskauppiaita, puolikymmentä rehunvälittäjää ja joitakin pappeja, lisäksi kirjava sekotus seikkailijoita, maantieritareja ja joukottomia pikkupäälliköitä, ja siellä täällä kaksi tai kolme henkilöä, joitten puku ja naapuriensa heille osottama kunnioitus näyttivät merkitsevän korkeampaa arvoa. Viimemainituista pisti erityisesti silmään nelimiehinen seurue, joka istui pienen pöydän ympärillä lähellä ovea. Asettamalla korkeaselustainen penkki heidän ja muun huoneen välille oli koetettu sovittaa niin, että he saisivat olla häiritsemättä, ja heidän seuralaisensa, joita näytti olevan suuri joukko, tekivät voitavansa saman tarkotusperän saavuttamiseksi seisomalla toiselle sivulle jääneessä aukossa. Yksi noista neljästä, komeasti puettu ja komearyhtinen mies, joka istui kunniapaikalla, oli naamioitu niinkuin mekin. Hänen oikealla kädellään istuvaa en voinut nähdä. Toiset, jotka saatoin nähdä, olivat minulle vieraita.
Kului joku aika ennenkuin palvelijamme saivat hankituksi meille ruokaa, ja silläaikaa olimme me alttiina ympärilläolevien lukuisille huomautuksille, mikä ei lainkaan ollut minun mieleeni. Huoneessa ei ollut kaikkiaan kuin muutama harva nainen, ja tämä seikka ynnä naamiomme saattoivat seuralaiseni epämiellyttävän huomion esineiksi. Muistaen kuitenkin, kuinka tärkeätä oli välttää riitaa, mikä saattaisi meitä pidättää ja varmasti kääntäisi meihin yhä enemmän huomiota, pysyin tyynenä; ja pian siirtyikin seurueen huomio meistä pois, kun sisään astui kookas, tummaverinen mies, jolla oli omituinen kerskuva käytös, ikäänkuin hän olisi syystä tai toisesta erikoisessa maineessa.
Tulija muistutti olennoltaan suuresti Maignania. Hänellä oli rintahaarniska viheriän nutun yllä, oranssinvärinen sulka lakissaan ja oranssijuovainen levätti hartioillaan. Sisään tullessaan hän seisoi hetkisen ovella, antaen mustien silmiensä kiertää ympäri huonetta ja puhuen samalla röyhkeän kovaäänisesti tovereilleen. Miehen näössä ilmeni sivistyksen puutetta ja hänen katseessaan oli röyhkeää uhkaa, mikä heti synnytti väkinäisen äänettömyyden siellä minne se oli tähdättynä. Kun hän astui keskemmälle huonetta, näin, että hänellä oli vyöllään hyvin pitkä miekka, jonka kärki viisti lattiaa puoli kyynärää hänen jälessään.
Ensimäiseksi huomionsa esineeksi hän valitsi mainitsemani nelimiehisen seurueen, mennen sen luo ja lausuen jotakin ärsyttävän näköisenä, kääntyen etupäässä naamioituun mieheen päin. Viimemainittu kohotti kopeasti päätään huomatessaan vieraan puhuttelevan häntä, mutta ei suvainnut vastata. Joku muu teki sen kuitenkin, sillä selustapenkin takaa kuului äkkiä vihaista ärinää, joka muistutti raivostuneen härän mylvinää. Sanat hukkuivat ärjyntään, näkymättömän puhujan suuttumuksen ollessa nähtävästi niin hillitön, ettei hän kyennyt muodostamaan sanoja, mutta puhetapa ja ääni, jotka jollakin tavoin tuntuivat minusta tutuilta, näkyivät riittävän pöyhkeilijälle, joka, peittäen nolautumistaan syvällä kumarruksella, peräytyi nopeasti mumisten jotakin arvattavasti anteeksipyytäen. Asettaen hattunsa päähän entistä ylpeämmin tätä tappiotaan korvatakseen hän sitten jatkoi tarkastuskulkuaan huoneessa, mulkoillen käydessään kummallekin puolelle haluten ilmeisesti rakentaa riitaa jonkun vähemmän pelottavan vastustajan kanssa.
Kovan onnen ohjaamana sattui hänen katseensa, kun hän kääntyi takaisin, meidän naamioihimme. Hän virkkoi jotakin seuralaisilleen, ja arvattavasti rohkaistuneena istumapaikkamme vaatimattomuudesta, mikä sai hänet pitämään meitä vähäpätöisinä henkilöinä, hän tuli ja pysähtyi eteemme.
"Ohoh! Onpa täällä useampiakin herttuoita!" huusi hän pilkaten. "Kuulkaas, hyvä herra", jatkoi hän minulle puhuen, "ettekö tahtoisi riisua naamionne ja juoda lasin kanssani?"
Kiitin häntä kohteliaasti, mutta kieltäydyin.
Hänen hävyttömät silmänsä tarkastelivat puhuessani neidin vaaleata tukkaa ja kaunista muotoa, jota naamio ei voinut peittää. "Ehkä naisilla on enemmän makua", lausui hän töykeästi. "Eivätkö he suvaitsisi antaa meille kunnian nähdä heidän kauniita kasvojaan?"
Tietäen kuinka tärkeätä oli säilyttää malttini, hillitsin suuttumukseni ja vastasin yhäkin kohteliaasti, että he olivat kovasti väsyneet ja aikoivat kohta lähteä pois.