"Helkkari!" huusi hän. "Sitä ei voi sietää. Jos meidän on menetettävä heidät niin pian, sitä suuremmalla syyllä pitäisi meidän saada ihailla heidän kauniita silmiään silloin kun voimme. Lyhyt elämä, mutta iloinen. Tämä ei ole mikään luostari, ja voinpa vannoa etteivät kauniit ystävättärenne myöskään ole mitään nunnia."
Vaikka minua halutti kurittaa häntä tuosta solvauksesta, tekeydyin kuuroksi ja jatkoin aterioimistani ikäänkuin en olisi kuullut hänen sanojaan, ja kun pöytä oli välillämme, esti se häntä käymästä sanoja pitemmälle. Kun hän oli lausunut vielä pari samanlaatuista raakaa pilapuhetta, jotka koskivat meihin vähemmän siksi että olimme naamioidut eikä kasvonilmeitämme voitu nähdä, alkoi ympärillämme oleva joukko, nähdessään minun ottavan asian levollisesti, osottaa hänelle äänekkäästi hyväksymistään, vaikkakin, kuten minusta näytti, enemmän pelosta kuin suosiosta. Tämä mielipiteeni sai pian vahvistusta kuullessani Simonilta — joka ruokavatia tarjotessaan kuiskutti sen korvaani — että mies oli kuninkaan palveluksessa oleva italialainen kapteeni, kuuluisa miekkailutaidostaan ja niistä monista kaksintaisteluistaan, joissa hän oli sitä osottanut.
Neiti ei tätä tiennyt, mutta kesti hänen loukkauksensa siitä huolimatta kärsivällisyydellä, joka hämmästytti minua; rouva de Bruhl puolestaan oli kuin ei hän olisi niitä kuullutkaan. Olin kuitenkin iloinen, kun mies poistui ja jätti meidät rauhaan. Käytin hyväkseni hänen poissaoloaan saattaakseni naiset pois ruokasalista yläkerrassa olevaan huoneeseensa, katsoen että ovi tuli lukituksi ja teljetyksi. Sen tehtyäni hengitin vapaammin, ja tuntien kiitollisuutta siitä että olin jaksanut malttaa mieleni otaksuin välikohtauksen olevan ohi.
Mutta siinä minä erehdyin, kuten sain nähdä palatessani ruokailuhuoneeseen aikomuksessa mennä sen läpi tallin puolelle. Olin tuskin astunut pari askelta lattian poikki, kun huomasin italialaisen tielläni, ja minä saatoin lukea hänen silmistään samoinkuin hänen seuralaistensa kasvoista, että kohtaus oli edeltäpäin harkittu. Miehen kasvot punottivat viinin vaikutuksesta; ylpeänä monista voitoistaan hän silmäili minua pöyhkeällä halveksimisella, minkä kärsivällisyyteni ehkä jossain määrin oli tehnyt oikeutetuksikin.
"Ahaa, hyvä sattuma!" lausui hän kumartaen liiotellun syvään, niin että hattu viisti lattiaa. "Nyt teidän korkea-arvoisuutenne ehkä alentuu riisumaan naamionsa? Pöytä ei ole enää välillämme eivätkä kauniit ystävättärenne ole täällä suojelemassa kultastaan!"
"Jos kieltäydyn vieläkin", vastasin minä kohteliaasti, horjuen suuttumuksen ja varovaisuuden välillä ja toivoen vielä voivani välttää riitaa, josta saattaisi koitua turmiota meille kaikille, "niin pyydän teitä olemaan vakuutettu siitä, että teen sen yksityisistä vaikuttimista enkä tarkotuksessa loukata teitä."
"Ei, enpä tosiaankaan luule, että haluaisitte loukata minua", vastasi hän pilkallisesti nauraen — ja kymmenkunta ääntä säesti kompaa. "Mitä tulee yksityisiin vaikuttimiinne, niin vieköön ne hitto! Onko se kyllin selvästi sanottu, hyvä herra?"
"Se on kyllin selvää todistamaan minulle että te olette sivistymätön mies!" vastasin minä suuttumukseni päästessä valloilleen. "Päästäkää minut menemään!"
"Naamio pois!" tiuskaisi hän siirtyen yhä tielleni, "tai kutsunko tallimiehet tekemään sen teidän puolestanne?"
Oivaltaen viimeinkin että väistämis-yritykseni vain yllyttivät hänen turhamaisuuttaan ja kiihottivat häntä uusiin yltiöpäisyyksiin, ja että huoneen täyttävä narrimainen joukko, joka oli muodostanut piirin ympärillemme, valmistautui näkemään hauskaa, en halunnut kauemmin antaa heidän odottaa turhaan; en olisi voinutkaan tehdä sitä kunnialla. Katselin senvuoksi ympärilleni löytääkseni jonkun, jota voisin pyytää apumiehekseni, mutta en nähnyt ketään, joka olisi ollut minulle vähintäkään tunnettu. Huone oli reunustettu pöydästä kattoon pilkallisilla kasvoilla ja ivallisilla silmillä, jotka kaikki olivat käännetyt minuun päin.