"Olkaa varuillanne!" vastasin minä. "Teillä on kaksikymmentäkolme vastassanne!"
Nopea hyökkäys oli hänen ainoa vastauksensa. Minä väistin sen ja tein vastahyökkäyksen, ja ottelu alkoi. Emme kuitenkaan olleet vaihtaneet enempää kuin puolikymmentä iskua, ennenkuin huomasin tarvitsevani kaikki ne edut, mitkä naamioni ja suurempi varovaisuuteni antoivat minulle. Olin kohdannut vertaiseni, ja ehkäpä hiukan enemmänkin — mutta toistaiseksi oli sitä mahdoton ratkaista. Hänellä oli pitempi ase, minulla pitempi käsi. Hän käytti etupäässä kärkeä, uuteen italialaiseen tapaan, ja minä taas terää. Hän oli hiukan viinin kiihottama, kun taas minun käsivarteni oli tuskin saanut täysin takaisin voimaansa, jonka sairaus oli minulta riistänyt. Toisaalta hän taas kannattajiensa huutojen yllyttämänä hyökkäili jotensakin rajusti, silläaikaa kun minä pidin itseäni valmiina ja pysyen lujassa varoasennossa odotin tarkkaavasti jotakin varomattomuutta tai hairahdusta hänen puoleltaan.
Ympärillä oleva joukko, joka oli tervehtinyt ensimäisiä iskujamme äänekkäillä pilkka- ja riemuhuudoilla, herkesi jonkun ajan kuluttua hiljaiseksi, hämmästyneenä ja tyrmistyneenä, kun ei heidän sankarinsa onnistunutkaan keihästää minua ensi hyökkäyksellä. Vastahakoinen otteluun suostumiseni oli saanut heidät odottamaan lyhyttä taistelua ja helppoa voittoa.
Huomatessaan asian olevankin päinvastoin he alkoivat tarkata jokaista iskua henkeään pidätellen, tai mumisten jonkun voimasanan puhkesivat lyhyihin huudahduksiin, kun jokin tavallista rajumpi isku sai säilämme säkenöimään ja pani kattohirret kaikumaan teräksen tuimasta kalskeesta terästä vastaan.
Katselijain ihmettely oli kuitenkin pieni asia verrattuna vastustajani hämmästykseen. Kärsimättömyys, inho, raivo ja epäilys kuvastuivat nopeasti vuorotellen hänen punottavissa piirteissään. Nähdessään olevansa tekemisissä miekkamiehen kanssa hän pani käytäntöön kaiken voimansa. Kiukku silmissään hän iski iskemistään, koetti yhtä hyökkäystapaa toisensa jälkeen, mutta huomasi minun olevan jokaisen tasalla, ja ehkä ei ainoastaan tasallakaan. Ja sitten viimein tapahtui muutos. Hiki kihosi hänen otsalleen, äänettömyys sai hänet menettämään malttinsa; hän tunsi voimainsa uupuvan kovassa ponnistuksessa, ja äkkiä, niin minusta näytti, syöksähti hänen mieleensä häviön ja kuoleman mahdollisuuden ennen tuntematon ajatus. Kuulin hänen oihkaisevan, ja tuokion verran hän taisteli vimmatusti. Sitten hän jälleen malttoi mielensä. Mutta nyt saatoin lukea kauhun hänen silmistään ja tiesin että vastasuorituksen hetki oli käsissä. Pöytä selkänsä takana ja minun miekkani kärki rintaansa uhkaamassa hän vihdoinkin tunsi samaa mitä nuo kaksikymmentäkaksi olivat tunteneet!
Hän olisi mielellään pysähtynyt hengähtämään, mutta minä en sitä suonut, vaikka omatkin iskuni kävivät heikommiksi ja puolustukseni laimeammaksi, sillä minä tiesin, että jos antaisin hänelle aikaa tointumiseen, niin hän ehtisi muistaa uusia temppuja ja voisi lopulta sittenkin keinotella itsensä voitolle. Nyt sitävastoin minun musta, muuttumaton naamioni, joka alati oli häntä vastassa, joka kätki kaikki mielenliikkeet ja verhosipa itse väsymyksenkin, aiheutti hänessä kauhua, ollen täynnä kylmää, tunnotonta uhkaa. Hän ei voinut nähdä, millaisessa mielentilassa olin, mitä ajattelin tai miten voimieni laita oli. Taikauskoinen kammo oli vallannut hänet, ja uhkasi häntä tuholla. Tietämättä kuka minä olin tai mistä tulin, hän pelkäsi ja epäili, taistellen kaameita ajatuksia vastaan, joita hämärtyvä valo vielä vahvisti. Hänen kasvoilleen ilmestyi täpliä, hengitys kävi huohottavaksi ja silmät alkoivat pullistua. Kerran tai pari hän irtautti ne sekunnin murto-osaksi minun silmistäni heittääkseen epätoivoisen vilauksen molemmilla puolillamme seisoviin katselija-riveihin. Mutta hän ei löytänyt niistä vähääkään sääliä.
Vihdoin tuli loppu — äkimpää kuin olin odottanut, mutta luulen että jännitys herpautti hänet. Hänen otteensa miekankahvasta höltyi, ja muuan väistö, jonka suoritin hiukan tuimemmin kuin tavallisesti, singahdutti hänen aseensa katsojien parveen, yhtä suureksi hämmästykseksi minulle kuin heillekin. Kirousten ja huudahdusten ryöppy tervehti tätä tapahtumaa, ja tuokion ajan seisoin yllättyneenä tähystäen valppaasti vastustajaani. Hän kavahti taaksepäin; sitten näytti silmänräpäyksen verran siltä kuin hän aikoisi hyökätä kimppuuni tikari kädessä. Mutta nähdessään miekankärkeni valmiina pistoon hän peräytyi toistamiseen, kasvot vääntyneinä raivosta ja pelosta.
"Menkää!" sanoin jyrkästi. "Tiehenne! Miekkanne perään! Mutta säästäkää ensi miestä, jonka voitatte."
Hän tuijotti minuun, sormiellen tikariansa ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt tarkotustani tai niinkuin tällaisen häviön tuottaman häpeän katkeruudessa elämäkin olisi ollut hänelle vastenmielinen. Olin aikeissa toistaa sanani, kun raskas käsi laskeutui olkapäälleni.
"Hullu!" mumisi karkea, ärisevä ääni korvaani. "Tahdotteko että hän tekee teille saman minkä Achon teki Matasille? Näin hänen kanssaan on meneteltävä!"