"Tunnetteko häntä, Maignan?" kysyi ääni, joka kuulosti omituisen tutulta.
Mies, jonka polvi oli rinnallani, vastasi: "En, herra. Hän on minulle aivan outo. Hän näyttää normannilta."
"Saattaa kyllä ollakin!" virkkoi kimakkasointuisempi ääni, jota en ollut ennen kuullut. "Sillä hänellä oli hyvä hevonen. Jos minä saisin sata sellaista ja sata miestä, jotka ratsastaisivat yhtä huimasti, niin en kadehtisi itse Ranskan kuningastakaan."
"Puhumattakaan hänen navarralaisesta serkku-parastaan", lisäsi ensimäinen puhuja nauraen, "jolla ei ole ehyttä paitaa selässään eikä nuttua, joka olisi suunnilleenkaan uusi. Niin, Turenne, myöntäkää vain, ettette sittenkään ole niinkään huonolla puolella!"
Näitä sanoja lausuttaessa ajatuskykyäni verhonnut pilvi väistyi yhtäkkiä syrjään. Näin, että miehillä, joitten käsiin olin joutunut, oli valkoiset nauhat ja heidän johtajallaan valkoinen sulkatöyhtö, ja käsitin ilman muuta, että Navarran kuningas oli tullut avukseni ja ajanut pakoon liigalaiset, jotka olivat työntäneet minut alas satulasta. Muisto kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut tätä ennen, ja varsinkin tapahtumasta, jonka silminnäkijänä olin ollut kuninkaan vastaanottohuoneessa, syöksähti mieleeni niin valtavan voimakkaana, että jouduin raivoisan kärsimättömyyden valtaan ajatellessani hukkaamaani aikaa, ja nousten äkkiä ylös työnsin Maignanin pois rajulla ponnistuksella, huutaen että olin hengissä ja että minulla oli uutisia.
Maignan teki parhaansa pidättääkseen minua, sähisten että olin hullu ja pusertaen minut miltei hengettömäksi. Mutta turhaan, sillä Navarran kuningas oli ratsastanut lähemmäksi ja näki minun ponnistukseni. "Hoi! Onpas se merkillinen kuollut!" huusi hän tullen väliin. "Mitä tämä merkitsee? Antakaa hänen olla! Kuuletteko? Antakaa hänen olla!"
Tallimestari totteli ja siirtyi yrmeänä syrjään, silläaikaa kun minä hoipertelin jaloilleni ja katselin ympärilleni vieläkin hämärtävin ja vetisin silmin. Heti kohta minut tunnettiin ja lukemattomia hämmästyksen huudahduksia kuului ympärilläni. Kuullessani nimeäni mainittavan joka taholla eri äänillä panin merkille, että ainoastaan parooni de Rosny, johon silmäni ensin sattuivat, seisoi äänetönnä, katsellen minua hämmästystä ja mielipahaa kuvastavin kasvoin.
"Kautta taivaan, minulla ei ollut tästä mitään tietoa!" kuulin Navarran kuninkaan selittävän, Turennen kreiviin päin kääntyneenä. "Mies ei suinkaan ole täällä minun suostumuksellani. Kysykää häneltä itse, jos tahdotte. Taikka minä kysyn. Puhukaa, hyvä herra", jatkoi hän kääntyen minuun päin ankarin ja uhkaavin kasvoin. "Te kuulitte eilen, mitä lupasin teille? Minkätähden, Jumalan nimessä, olette siitä huolimatta nyt täällä?"
Minä yritin vastata, mutta Maignan oli pidellyt minua niin, etten saanut kylliksi henkeä sisääni, vaan seisoin läähättäen.
"Teidän korkeutenne lempeys tässä asiassa", lausui Turenne ivallisesti hymyillen, "on ollut niin suuri, että hän on luottanut sen jatkuvaisuuteen. Ja epäilemättä hän luuli tapaavansa teidät yksin. Pelkään, että olen tiellä."