"Ratsaille!" sähähti hän vastaukseksi korvaani. "Ratsastakaa henkenne edestä Navarran kuninkaan luo — jollei hän jo ole Ranskan kuningas! Ratsastakaa niinkuin kuolema olisi kintereillänne ja ilmottakaa hänelle uutinen ja käskekää hänen olla varuillaan omasta puolestaan! Jos ehditte ensimäisenä, niin, auttakoon meitä taivas, Turenne saa huoleti koettaa pahimpansa!"
Tunsin joka hermon ruumiissani väräjävän, kun hänen tarkotuksensa selvisi minulle. Sanaakaan sanomatta irtauduin hänen käsipuolestaan ja viskauduin ihmistungokseen, joka täytti alemman käytävän ahdinkoon saakka. Taistellessani hurjasti läpi päästäkseni Simon auttoi minua huutamalla: "Tohtoria! Tohtoria! Väistykää!" ja tämä sai monen siirtymään tieltäni siinä luulossa että minä olin valtuutettu sanansaattaja. Vihdoinkin sain tunkeutuneeksi joukon läpi ja pääsin pihalle, missä huomasin olevani ensimäinen linnasta ulos tullut henkilö. Kymmenkunta ihmistä riensi minua kohti säikähtynein silmin ja kysymyksiä huulillaan, mutta minä juoksin heidän ohitseen ja siepaten Cidin ohjakset, joka onneksi oli ihan lähellä, hyppäsin satulaan.
Kääntäessäni hevosen porttia kohti kuulin Simonin huutavan jälkeeni: "Teininiitylle! Menkää sen kautta!" ja sitten en kuullut enää mitään. Olin ulkona pihasta ja laskin laukkaa lakittomin päin katua alas; naiset sieppoivat lapsiaan tieltä ja juoksivat syrjään, miehet tulivat säikähtyneinä talojensa oville huutaen että liigalaiset ovat kimpussamme? Kun kelpo ratsuni viskasi päänsä ylös ja kiisi eteenpäin, sinkautellen soraa korkealle taakseen kavioillaan, jotka luiskahtelivat ja tömähtelivät kivitystä vastaan, kun tuuli alkoi vinkua ympärilläni ja minä tartuin ohjiin lyhyemmältä, silloin tunsin sydämeni hypähtelevän riemastuksesta. Tunsin samanlaista ihanaa vapautusta ja kevennystä kuin vanki, joka kauan kahlehdittuna tyrmässä viruttuaan jälleen pääsee hengittämään vapaata taivaan ilmaa. Tömistimme alas yhtä katua ja sitten kapeata kujaa pitkin, kunnes muuan rikottu, risukimpulla tukittu portti — joitten yli Cid kompastellen rynnisti — toi meidät yhdellä harppauksella Teininiitylle, juuri kun myöhästynyt aurinko puhkesi paistamaan pilvien takaa heittäen valotulvan matalalle, avaralle tasangolle. Puoli penikulmaa edessäpäin kohoutuivat näkyviin Meudonin tornit kukkulan laella. Etäällä vasemmalla puolellamme olivat Pariisin muurit ja lähempänä samalla puolella kymmenkunta linnaketta ja patteria, siellä ja täällä samalla suunnalla näkyvien keihäskimppujen tai tiheitten jalkaväkijoukkojen ilmaistessa vihollisen läsnäoloa. En piitannut kuitenkaan mitään näistä enkä mistään muustakaan paitsi Meudonin torneista; suoraan niitä kohti suuntasin ratsuni pään, kiihottaen sen vauhdin äärimmilleen. Nopeaan lähestyivät ojat ja syvänteet näkyviin edestäpäin ja vilahtivat pois alitsemme. Kuopissa makaavat miehet kohosivat ylös ja tähtäsivät meihin taikka juoksivat karjuen katkaisemaan tietämme. Issyn luona olevasta linnakkeesta ammuttu kanuunanlaukaus repäisi ylös maata toisella puolellamme; joukko peitsimiehiä syöksähti esiin samalla suunnalla olevista maavarustuksista ja ratsasti joitakin satoja syltiä kilpaa kanssamme, hurjasti karjuen ja uhkaillen. Mutta kaikki nuo yritykset olivat turhia. Äkillisen vauhdin kiihotuksen yllyttämänä ja tuntiessaan olevansa vapaa tekemään parhaansa — mikä tapahtui ylen harvoin — Cid pudisti vaahdon kuolaimistaan ja levittäen veripunaiset sieraimensa tuulta kohti kyyristyi yhä matalammaksi ja matalammaksi, kunnes sen pitkä kaula eteenpäin kurottuneena näytti, ruohokentän vilistessä ohi, pysähtymättä maaliansa kohti kiitävän nuolen kärjeltä.
Totta totisesti, kun ilma humisi korvissani ja aurinko paistoi kasvoihini, minä huusin ääneen kuin poika, ja vaikka istuin hiljaa uskaltamatta liikuttaa kättä taikka jalkaa, jotten rikkoisi kunnon sardinialaiseni menoa, rukoilin kiihkeästi, että tuo hevonen, jota olin hoitanut omin käsin ja ruokkinut viimeisellä kolikollani, kestäisi horjumatta loppuun asti. Sillä minusta tuntui että kokonaisen kansakunnan kohtalo ratsasti satulassani; ja mielessä Simonin sanat: "Käskekää hänen olla varuillaan", samoinkuin se itsellenikin päivänselvä asia, etteivät liigalaiset olisi niin hupsuja, että tuhoisivat yhden vihollisen korottaakseen samalle sijalle toisen, ei minusta tuntunut mikään sen mahdollisemmalta, kuin että minä huimasta ratsastamisestani huolimatta saapuisin liian myöhään ja tapaisin Navarran kuninkaan saman kohtalon uhrina kuin Ranskan kuningaskin oli.
Tässä innokkaassa riennossani olin tehnyt matkaa niin nopeasti kuin sitä vain harvoin tehdään, ja ohimoitani piiskaavan viiman vaikutuksesta olin jo tulemassa hiukkasen levollisemmaksi ja toivehikkaammaksi, kun yhtäkkiä näin suoraan edessäni juuri minun ja Meudonin välissä kourallisen miehiä parhaallaan kahakoimassa. Joukossa oli punaisia ja valkoisia mekkoja — liigalaisia ja hugenotteja — ja punamekot näyttivät olevan alakynnessä. Vielä katsellessani he kuitenkin pääsivät erkanemaan vastustajistaan järjestyksessä, mutta onnettomuudeksi peräytyen sellaiseen suuntaan ja sellaisella nopeudella, että minun täytyi ilmeisesti pakostakin joutua heidän kanssaan vastakkain, joko sitten koetin välttää tuota kohtausta tahi en. Ehdin hädintuskin saada käsityksen vaarasta ja sen läheisyydestä sekä erottaa molempien joukkojen tuolla puolen parinkymmenen viirin elostuttaman hugenottien pääkaartin, kun liigalaiset olivat kimpussani.
Arvelen heidän tietäneen, ettei kukaan, joka sellaisella vauhdilla pyrki Meudoniin, voinut olla heidän ystäviään, sillä he syöksyivät minua kohti kuusi miestä rinnan voitonriemusta huutaen, ja ennenkuin ehdin laskea kahteenkymmeneen, kohtasimme toisemme. Cid oli yhä kiivaassa vauhdissa, eikä ollut johtunut mieleeni pysäyttää sitä, niin ettei minulla ollut aikaa käyttää pistoolejani. Miekkani olin kiskaissut ulos, mutta kun aurinko häikäisi silmiäni ja miehillä oli haarniskat yllä, en saanut paljoakaan aikaan vaikkakin yhteentörmättyämme jakelin hurjia iskuja, raivoissani tästä äkillisestä vastuksesta, joka ilmestyi toiveitteni tielle juuri kun kaikki näytti olevan selvänä. Cid piti uljaasti puoliaan — kuulin hugenottien hurraavan kaukana — ja minä iskin syrjään erään miekankärjen, joka uhkasi kurkkuani. Mutta aurinko kilotti silmiini ja jokin löi minua päähän. Samassa sain rintaani ankaran iskun, joka suorastaan heitti minut satulasta. Huitoen hurjasti ilmaa putosin alas huumaantuneena ja puolipyörryksissä, ja viimeisenä ajatuksenani maahan jysähtäessäni muistin neitiä ynnä pientä puroa porraskivineen.
XXXV. "Kuningas on kuollut!"
Herra d'Agenin haarniskaa sain kiittää henkeni säilymisestä, sillä se torjui saamani miekaniskun, niin että ainoa vahinko, minkä sain, oli hengitykseni salpautuminen joksikin aikaa, huimaus päässä ja jonkinlainen pyörtymiskohtaus. Näistä toivuttuani huomasin olevani selälläni maassa, miehen polvi rinnallani ja kymmenkunta ratsumiestä ympärilläni. Taivas pyöri sekavana silmissäni ja miehet näyttivät jättiläismäisiltä, mutta senverran kykenin kuitenkin ajattelemaan, että käsitin mitä oli tapahtunut ja että asiat olisivat voineet olla pahemminkin.
Alistuen vangiksijoutumisen ajatukseen valmistauduin pyytämään heitä säästämään henkeäni, otaksuen varmasti heidän siihen myöntyvän, koska olin joutunut heidän käsiinsä avonaisessa taistelussa, rehellisesti ja selvällä päivällä. Mutta kun mies, jonka polvi jo teki oloni aika tukalaksi, näki että minä olin aikeissa puhua, pusersi hän minua äkkiä niin rajusti, samalla käskien minua kiukkuisella kuiskauksella olemaan hiljaa, että katsoin viisaammaksi totella häntä.
Makasin siis hiljaa, ja aivojeni ollessa vielä sekavina kuulin ikäänkuin unessa jonkun sanovan: "Kuollut! Niinkö todella? Ja minä jo toivoin tulleemme ajoissa. No niin, paremmankin kohtalon hän olisi ansainnut. Kuka hän on, Rosny?"