"Mutta minulta otettiin kunniasana", huudahdin minä luonnollisen harmintunteen valtaamana.
Hän kohautti olkapäitään. "Ikäväkseni täytyy minun sanoa, ettei minulla ole sen kanssa mitään tekemistä", vastasi hän. "Voin ainoastaan noudattaa määräyksiä. Minun täytyy niinollen pyytää tätä herraa poistumaan."
Herra d'Agenilla ei tietysti ollut muuta valittavana kuin jättää minut, minkä hän teki, kuten saatoin nähdä huolimatta hänen iloisista ja luottavaisista jäähyväislauseistaan, koko lailla epäluuloisena ja pahaa-aavistavana. Kun hän oli mennyt, ryhtyi la Varenne viipymättä panemaan täytäntöön määräystensä toista osaa. Niin huomasin hetken perästä olevani pienessä ja pimeässä huoneessa, jonka ikkunan edessä oli kolmen askeleen päässä sen kallion sileä kylki, jolla linna seisoi. Tämä muutos valoisan ikkunan äärestä, josta saatoin katsella kaupungin elämää kaikessa sen moninaisuudessa ja seurata joukkojen mielialan pienimpiäkin ailahduksia, ahtaaseen kammioon, jonne ei mikään ääni päässyt tunkeutumaan ja missä keskipäivän ja illan erokin oli vain heikosti huomattavissa, ei voinut olla vaikuttamatta painostavasti mielialaani, varsinkin kun uskoin sen merkitsevän yhtä vakavaa muutosta onneni suunnassa. Otaksuen että minun nyt täytyi esiintyä Navarran kuninkaan silmissä valheellisten uutisten tuojana, asetin määrityksen vankeuteni tiukentamisesta yhteyteen hänen St, Cloudista paluunsa kanssa; ja oivaltaen että Turennen kreivillä oli jälleen vapaus omistautua minun asioilleni, aloin katsella eteeni aavistuksin, jotka olivat sitä kiusallisempia, kun antamani kunniasana teki mahdottomaksi kaikki karkaus-yrityksetkin.
Uni ja tottumus auttoivat minua kuitenkin viettämään yön rauhallisesti. Aamulla ani varhain kova tykkien pauke, joka kuului minunkin kammiooni, saattoi minut otaksumaan että Pariisi oli antautunut; mutta palvelija, joka toi minulle aamiaista, kieltäytyi töykeästi antamasta minulle mitään tietoja. Koko päivän vietin sitten yksinäni, ajatukset vuoroin rakastetussani, vuoroin omassa tulevaisuudessani, joka alkoi tuntua yhä synkemmältä mitä useampi tunti kului. Ei kukaan tullut minua tapaamaan, ei askeltakaan kajahtanut hiljaisessa talossa; ja yhteen aikaan luulin jo vartiaini unohtaneen senkin, että tarvitsin ruokaa. Tämä laiminlyönti tosin korjattiin illan tullen, mutta herra la Varennea ei sittenkään näkynyt, palvelija tuntui olevan mykkä eikä mitään ääniä kuulunut koko talosta.
Oli kulunut noin tunti siitä kun olin lopettanut ateriani, ja huone alkoi jo käydä pimeäksi, kun hiljaisuus vihdoinkin keskeytyi nopeitten askelien kajahtaessa ulko-ovelta. Ne pysähtyivät ikäänkuin empien porrasten juurella, mutta seuraavassa tuokiossa ne lähenivät jälleen ja pysähtyivät huoneeni ovelle. Nousin istuimeltani kuullessani avainta kierrettävän lukossa, ja on helppo kuvailla hämmästystäni, kun näin itse Turennen kreivin astuvan sisään ja sulkevan oven jälkeensä.
Hän tervehti minua ylpeästi astuessaan pöydän luokse, kohottaen hattuaan hetkiseksi ja pannen sen sitten jälleen päähänsä. Sen tehtyään hän jäi katsomaan minuun ja minä häneen, äänettömyydessä, joka minun puoleltani oli pelkkä hämmästyksen tulos, mutta hänen puoleltaan aiheutui halveksumisesta ja jonkinlaisesta ihmettelystä. Iltavalo, joka oli tuntuvasti hämärtymässä, antoi hänen kasvoilleen kaamean vaaleuden, saaden ne erottumaan takana olevasta varjosta tavalla, joka ei jättänyt tekemättä vaikutustaan minuun.
"Niin", lausui hän vihdoin, puhuen hitaasti ja kuvaamattoman hävyttömästi, "olen tullut tänne saadakseni katsoa teitä!"
Tunsin suuttumuksen kohoavan sisässäni ja vastasin hänen katseeseensa yhtä tiukalla katseella. "Niinkuin tahdotte", lausuin olkapäitäni kohauttaen.
"Ja ratkaistakseni erään kysymyksen", jatkoi hän samalla äänellä. "Nähdäkseni, onko se mies, joka oli kyllin mieletön loukkaamaan ja halveksimaan minua, sellainen vanha, pennitön hölmö, jollaiseksi jotkut häntä kutsuivat, vai uhkarohkea yltiöpää, joksi toiset häntä kuvasivat."
"Oletteko nyt päässyt selville?" virkoin minä.