Hän silmäili minua hetkisen tiukasti; sitten hän äkkiä kiivastuen huusi: "Hitto soikoon, jos olen! En edes tiedä, olenko tekemisissä erittäin ovelan vai erittäin typerän, hullun vai konnan kanssa!"
"Voitte sanoa mitä haluatte vangille", vastasin minä kylmästi.
"Turenne tekee sen yleensä kenelle haluaa!" vastasi hän. Seuraavassa tuokiossa hän sai minut säpsähtämään sanomalla, vetäen esiin makeisrasian ja avaten sen: "Tulen juuri sen pienen hupakon luota, jonka olette lumonnut. Jos hän olisi minun vallassani, niin olisin piiskannut hänet ja pannut vedelle ja leivälle kunnes hän tulisi järkiinsä. Mutta kun ei hän ole, täytyy minun käyttää toista keinoa. Saanko kysyä", jatkoi hän ivallisella äänellään, "onko teillä minkäänlaista käsitystä, miten teidän tulee käymään, herra de Marsac?"
Sydämeni sanomattomasti keventyneenä siitä mitä hän sanoi neidistä, vastasin että minulla oli mitä täydellisin luottamus Navarran kuninkaan oikeudenmukaisuuteen.
Hän kertasi tuon nimen tavalla, jonka merkitystä en ymmärtänyt.
"Niin, Navarran kuninkaan", vastasin minä lujasti.
"No niin, uskallanpa sanoa että teillä on hyvä syy tehdä niin", lausui hän pilkallisesti hymyillen. "Jollen erehdy, tiesi hän tästä asiasta hiukan enemmän kuin mitä hän myöntää."
"Todellako? Navarran kuningasko?" sanoin minä tuijottaen tyhmästi häneen.
"Niin, todella, todella, Navarran kuningas!" tikasi hän vastaan matkien minua, ollen lähempänä kiukkua kuin mitä siihen saakka olin hänestä huomannut. "Mutta jättäkää hänet hetkeksi syrjään, junkkari", jatkoi hän, "ja kuunnelkaa minua. Taikka katsokaa ensin tätä. Joka näkee, se uskoo."
Puhuessaan hän veti esiin paperin, jonka hän jonkinlaisella äkäisellä ylenkatseella työnsi kouraani. Pidättäen hämmästykseni vein sen ikkunan luokse ja vaivaloisesti lukien sain selville, että se oli asianmukaiseen muotoon laadittu kuninkaallinen käskykirje, jolla määrättiin joku tuntematon henkilö — nimen paikka oli nimittäin jätetty tyhjäksi — Armagnac'in maaherraksi kahdentoistatuhannen livren vuosipalkalla!