Arvelin tuokion, että hän houraili, ja minua puistatti, sillä sellaisen kuuleminen ei minusta ollut suinkaan miellyttävää. Sitten näin, että hän kuunteli jännittyneenä samaa, joka minunkin huomiotani oli kiinnittänyt. Askeleet olivat silloin saapuneet portaitten yläpäähän. Tulija, kuka se sitten lie ollutkin, seisahtui siihen hetkeksi, koska oli pimeä ja hän ehkä ei oikein tiennyt millä suunnalla ovi oli. Mutta pian kuulin hänen jälleen etenevän, ja äitini, jota minä yhä pitelin sylissäni, vavahti joka askeleella, minkä hän otti, ikäänkuin hänen painonsa olisi tärähyttänyt taloa. Hän koputti ovelle.
Kuunnellessani ja ihmetellessäni johtui mieleeni useampikin henkilö, joksi tulijan olisi voinut otaksua: tohtori, Simon Fleix, rouva de Bruhl, vieläpä Fresnoykin. Mutta kun koputus kuului ja minä tunsin äitini värisevän sylissäni, valkeni asia minulle samassa, enkä minä aprikoinut enempää. Tiesin yhtä varmasti kuin jos äitini olisi puhunut ja sanonut sen minulle. Saattoi olla olemassa vain yksi ihminen, jonka läsnäolo kykeni herättämään hänessä sellaista kauhua, jonka pelkkä askelen äänikin kykeni tunkemaan tiedottomuuden verhon läpi ja raastamaan hänet takaisin tajuntaan ja pelkoon! Ja se oli se mies, joka oli tehnyt hänestä keppikerjäläisen, joka oli niin kauan käyttänyt hyödykseen hänen pelkoaan.
Liikahdin vähän, aikoen mennä hiljaa lattian poikki, jotta hän avattuaan oven tulisi kanssani silmä silmää vasten. Mutta äitini huomasi liikahduksen, ja voimalla, jonka rakkaus hänelle antoi, tarttui hän ranteeseeni niin kiihkeästi, ettei minulla ollut sydäntä riistäytyä hänestä irti, tietäessäni kuinka heikko oli se side, joka häntä enää kiinnitti elämään, ja kuinka lähellä haudan parrasta hän hoippui. Pakotin itseni pysymään hiljaa, vaikka jokainen lihakseni jännittyi kuin viritetty jousi ja hurja raivon tunne kuristi kurkkuani odottaessani miestä astuvaksi huoneeseen.
Palanut puu romahti kasaan liedellä, hätkähdyttäen huoneen syvää äänettömyyttä. Mies koputti uudelleen, ja kun ei saanut mitään vastausta, sillä ei kumpikaan meistä puhunut, työnsi oven hiljaa auki, lausuen ennenkuin tuli näkyviin: "Jumalan siunaus kanssanne!" niin matalalla ja pehmeällä äänellä että sen sointu värisytti minua. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän astui sisään ja näki minut ja säpsähtäen pysähtyi tuijottamaan, pää hiukan eteenpäin kurotettuna, hartiat kumarassa, käsi yhä oven salvassa, hämmästyksen ja suuttumuksen vuorotellessa hänen laihoilla kasvoillaan. Hän oli odottanut tapaavansa heikon, suojattoman naisen, jota hän saattoi kiduttaa ja ryöstää mielin määrin; sen sijaan hän näkikin edessään voimakkaan, asestetun miehen, jonka oikeutettu vihastus oli niin ilmeinen, että hän olisi ollut sokea, jollei hän olisi lukenut sitä kasvoiltani.
Mutta mikä oli merkillisintä kaikesta, me olimme tavanneet toisemme ennenkin! Tunsin hänet heti — ja hän tunsi minut. Hän oli sama jakobiini munkki, jonka olin nähnyt Clainen majatalossa ja joka oli kertonut minulle uutisen Guisen kuolemasta! Huudahdin hämmästyksestä huomatessani tämän, ja äitini tuntui äkkiä vapautuvan siitä kauhun lumouksesta, joka oli antanut hänelle yliluonnolliset voimat, ja vaipui takaisin vuoteelle. Hänen otteensa ranteestani höltyi ja hänen hengityksensä kulki korahdellen, niin että irrotin katseeni munkista ja kumarruin hänen ylitseen levottomana ja huolestuneena. Katseemme kohtasivat toisensa. Hän koetti puhua ja sai viimein änkyttäen kuiskatuksi: "Ei nyt, Gaston! Anna hänen … anna hänen…"
Hänen huulensa liikkuivat lausuakseen sanan "mennä", mutta hän ei saanut ääntä. Ymmärsin kuitenkin hänen tarkotuksensa ja voimattomassa vihassa huiskautin kädelläni munkille, jotta hän poistuisi. Kun katsahdin ylös, oli hän jo seurannut kehotustani. Hän oli käyttänyt ensimäistä tilaisuutta paetakseen ulottuviltani. Ovi oli sulettu, lamppu paloi tasaisesti, me olimme yksin.
Annoin äidilleni vähän armagnac-viiniä, jota oli vuoteen vieressä sellaisen tapauksen varalta, ja hän virkosikin pian ja avasi silmänsä. Mutta huomasin hänessä suuren muutoksen. Kauhun ilme oli kokonaan hävinnyt hänen kasvoiltaan, niissä kuvastui nyt ainoastaan surua ja samalla tyydytystä. Hän laski kätensä minun käteeni ja katsoi minuun, ollen nähtävästi liian heikko puhuakseen. Mutta hetken perästä, kun väkevä juoma oli tehnyt tehtävänsä, hän viittasi minua kallistamaan korvani lähelle hänen suutaan.
"Oletko varma, Gaston", kuiskasi hän, "että Navarran kuningas — pitää sinut yhä — palveluksessaan?"
Hänen rukoilevat silmänsä katsoivat niin läheltä minun silmiini, etten tuntenut lainkaan sellaisia epäilyksiä, joita joku toinen olisi voinut tuntea nähdessään hänet niin lähellä kuolemaa, vaan vastasin lujasti ja iloisesti: "Olen varma siitä, äiti. Ei ole koko Europassa ainoatakaan valtiasta, joka olisi niin uskollinen ja hyvä palvelijoilleen."
Hän huokasi sanomattoman tyytyväisenä ja siunasi minua heikosti kuiskaten. "Ja jos elät", jatkoi hän sitten, "niin rakennat uudelleen vanhan linnan. Sen seinät ovat vielä ehyet. Ja hallin tammisisustus jäi palamatta. Gil'illä on arkku liinavaatteita ja lipas, jossa on isäsi kultanauhukset — mutta se onkin pantattu", lisäsi hän uneksivana. "Minä unohdin."