"Äiti", vastasin juhlallisesti, "minä olen sen tekevä — olen tekevä niinkuin haluat, mikäli se on minun vallassani."
Hän makasi sitten jonkun ajan mutisten rukouksia, nojaten päätään olkapäähäni. Odotin malttamattomana hoitajaa palaavaksi, jotta voisin lähettää hänet hakemaan lääkäriä; ei sillä, että olisin toivonut hänen saavan mitään aikaan, vaan omaksi huojennuksekseni ja voidakseni jälkeenpäin ajatella, ettei äitini jäänyt kuollessaan ilman asianmukaista hoitoa. Mutta talo pysyi äänettömänä, ollen täynnä mieleen vaikuttavaa juhlallisuutta, joka rauhoittaa sydäntä sellaisella hetkellä, enkä voinut täyttää tuota toivettani. Noin kello kuuden aikaan äitini avasi jälleen silmänsä.
"Tämä ei ole Marsac", kuiskasi hän katkonaisesti, katseensa harhaillessa katosta vuoteen jalkapäätä vastassa olevaan seinään. "Ei, äiti", vastasin minä kumartuen hänen ylitseen, "sinä olet Blois'ssa. Mutta minä olen täällä — Gaston, sinun poikasi."
Hän katsoi minuun, ja hänen riutuneille kasvoilleen hiipi heikko mielihyvän hymy. "Kaksitoistatuhatta livreä vuodessa", kuiskasi hän pikemmin itsekseen kuin minulle, "ja talous tosin hiukan supistettu, mutta sentään arvokas, sangen arvokas." Hetkisen näytti siltä kuin olisi hän jo kuollut syliini, mutta hän avasi jälleen äkkiä silmänsä ja katsoi minuun. "Gastonko?" sanoi hän jyrkästi, vieraalla sävyllä. "Kuka mainitsi Gastonia? Hän on kuninkaan mukana — minä olen siunannut hänet, ja hän tulee kauan elämään maan päällä!" Sitten hän vielä viimeisellä voimainponnistuksella kohosi pystyyn käsivarsieni tukemana ja huusi kovalla äänellä: "Tietä! Tietä pojalleni, Marsacin herralle!"
Nämä olivat hänen viimeiset sanansa. Kun hetkeä myöhemmin laskin hänet jälleen vuoteelle, hän oli kuollut, ja minä olin yksin.
Äitini oli kuollessaan seitsemänkymmenen vuoden iässä; hän oli elänyt kahdeksantoista vuotta isäni jälkeen. Hänen oma nimensä oli Marie de Loche de Loheac, ja hän polveutui isoäitinsä kautta Rohan'in herttuallisesta suvusta, minkä sukulaisuuden Rohanin herttua Henrik myöhemmin, suuresti muuttuneissa olosuhteissa, alentui tunnustamaan, kunnioittaen minua ystävyydellään monissa tilaisuuksissa. Äitini kuolema, josta tässä olen kertonut, tapahtui tammikuun neljäntenä päivänä, ja seuraavana päivänä vähän jälkeen puolenpäivän kuoli Ranskan leskikuningatar, Katariina di Medici.
Kuten kaikissa muissakin kaupungeissa, itse Pariisissakin, oli hugenoteilla Blois'ssa siihen aikaan elinvoimainen järjestö, ja ennenmainitsemani lääkärin avulla, joka osotti minulle suurta huomaavaisuutta murheessani ja pani liikkeelle minun hyväkseni kaiken vaikutusvaltansa, joka hänellä kunnioitettavana ja ammatissaan taitavana miehenä oli, kykenin hautauttamaan äitini yksityiseen hautausmaahan noin peninkulman päähän kaupungista lähelle Chavernyn kylää. Hänen kuollessaan oli minulla rahaa vain kolmekymmentä kruunua, sillä Simon Fleix, jonka kohtalosta en ollut saanut mitään tietoa, oli kadotessaan vienyt sekä hevoset että kolmekymmentäviisi kruunua, mitkä olivat hänen hallussaan. Mutta kaikki varat mitä minulla oli, lukuunottamatta runsasta lahjaa hoitajalle ja ulkoasuni parantamiseen käyttämääni vähäistä erää, kulutin hautaustoimitukseen, sillä halusin ettei mitään halventavaa jäisi tahraamaan äitini syntyperää ja omaa rakkauttani häntä kohtaan. Näinollen, vaikka olikin välttämätöntä toimittaa hautausmenot salaisesti ja surusaattoon ei ottanut osaa monta henkeä, ei luullakseni kuitenkaan puuttunut mitään siitä arvokkuudesta, mistä äitini piti ja mikä oli hänestä, kuten usein olin kuullut hänen sanovan, mieluisempaa kuin se kaikkien nähtäväksi asetettu ulkonainen komeus, joka on yhtähyvin ylimyksen kuin vuokraviljelijän saatavissa.
Aina siksi kunnes hänet oli laskettu hiljaiseen leposijaansa, olin alituisessa pelossa, että asiain rauhallista kulkua keskeyttämään ilmestyisi joko Bruhl, jonka yhteyttä Fresnoyn kanssa ja osallisuutta neiti de la Viren poiskulettamiseen en epäillytkään, tahi sitten jakobiinimunkki. Mutta kumpaakaan ei kuulunut. Ja kun ei mitään neiti de la Viren kohtaloa valaisevaa ilmestynyt, näin velvollisuuteni selvänä edessäni. Möin äitini asunnosta huonekalut ja kaiken mitä saatoin myödä, ja sain sillä tavalla tarpeeksi rahaa ostaakseni uuden levätin, jota ilman en voinut matkustaa talvisessa säässä, sekä vuokratakseni hevosen. Vaikka elukka ei ollut kehuttava, vaati vuokraaja kuitenkin vakuuksia, ja sellaisia ei minulla ollut. Vasta viime hetkessä muistin neidin jättämän kultaketjun kappaleen, jonka, samoinkuin äitini sormuksen, olin erottanut myynnistä itselleni. Tämä minun nyt täytyi jättää hänelle pantiksi. Hankittuani näin, vaikka hiukan vaivalloisilla ja jotensakin nöyryyttävillä keinoilla, tarpeelliset matkustusvälineet, en lykännyt lähtöäni tunniksikaan. Tammikuun kahdeksantena päivänä aloin taivaltaa Rosny'hin viemään tietoa epäonnistumisestani ja neidin asemasta sinne, minne viikkoa aikaisemmin olin aikonut saattaa hänet itsensä.
XII. Maximillan de Bethune, Rosnyn parooni.
Arvelin tekeväni matkan Rosny'hin kahdessa päivässä. Mutta teitten huonous ja ratsuni kehno tila viivyttivät minua niin paljon, että ehdin toiseksi yöksi vasta Dreux'hön, ja saadessani kuulla teitten olevan vielä kurjempia siitä eteenpäin, aloin ajatella, että saisin kiittää onneani jos ehtisin Rosny'hin seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan. Asukkaat tuntuivat näillä seuduilla olevan innokkaita liigan puoluelaisia, sitä innokkaampia mitä lähemmäksi Seineä saavuin. Kaikkialla kuulin vain soimattavan Ranskan kuningasta ja ylisteltävän Guisejä, ja minun täytyi hillitä kieltäni ja käyttäytyä varoen, välttääkseni häiriöitä ja kyselyitä.