Kun omat valmistukseni eivät vaatineet monta hetkeä, oli minulla hyvä tilaisuus lähtöhetken tullen panna merkille sekä se uljuus, millä rouva de Rosny kantoi surunsa "Ranskan tähden", että se harvinainen hellyys, jota neiti de la Vire, kohoten kerran yläpuolelle itseään, hänelle osotti. Minä tunnuin olevan — onnellisesti kylläkin yhdessä suhteessa, vaikka tunteeseen liittyi samalla kirvelevää tuskaakin — heidän perhesuhteidensa ulkopuolella. Tein senvuoksi jäähyväiseni niin lyhyiksi ja muodollisiksi kuin suinkin, jotta en riistäisi alaa toisilta ja pyhemmiltä jäähyväisiltä. Mutta silloin sain juuri viime hetkellä nähdä, että jotain oli varattu minullekin. Kun ratsastin porttiholvin alle hiukan edellä toisista, hämmästyin huomatessani jonkin pienen, kevyen esineen putoavan eteeni satulankaarelle. Otin sen kiinni ennenkuin se ennätti solahtaa maahan, ja ihmetyksenä oli rajaton nähdessäni kädessäni pienen samettisolmukkeen.
Katsahdin paikalla vastaanottohuoneen ikkunaan, joka, kuten olen sanonut, oli porttikäytävän päällä, ja silloin kohtasin neidin katseen yhdeksi sekunniksi, mutta ainoastaan sekunniksi. Seuraavassa tuokiossa hän oli hävinnyt. Herra de Rosny ratsasti holvin alitse minun jälestäni palvelijainsa seuraamana. Ja me olimme matkalla.
XIV. Markiisi de Rambouillet.
Jonkun aikaa ratsastimme alakuloisina ja äänettöminä. Viimeksi kertomani tapaus — jonka näytti saattavan selittää useammalla kuin yhdellä tavalla — saattoi mieleni levottomaan hämminkiin. Kotvan aikaa askartelivat ajatukseni yksinomaan siinä, kunnes satuin sitten näkemään omat kasvoni ikäänkuin peilistä. Huomasin näet sattumalta taakseni katsahtaessani Simon Fleix'n ratsastavan jälessäni hienosta sulkahatustaan ja uudesta miekastaan huolimatta niin hyljätyn ja surkean näköisenä että se heti pisti silmään. Se johti mieleeni ajatuksen, että isännällä ja palvelijalla oli sama asia mielessään — niin, vieläpä mahdollisesti oli hänellä povellaan samanlainen merkki kuin se mikä lämmitti minun rintaani —, ja silloin ravistin itseni vapaaksi kuin jostakin ala-arvoisesta unesta ja painaen kannukset Cidin kylkiin kiirehdin eteenpäin Rosnyn rinnalle; joka, verrattain apeana hänkin, ratsasti vakavasti eteenpäin silmiin saakka viittaansa kietoutuneena.
Uutinen Navarran kuninkaan sairaudesta oli nähtävästi ukkosen vaajana iskenyt keskelle hänen rohkeita ja valoisia suunnitelmiaan. Hän näki olevansa vaarassa kadottaa samalla sekä rakastamansa valtiaan että sen loistavan tulevaisuuden, jota hän odotti. Ja keskellä uhkaavaa toiveittensa murskautumista ja suunnitelmainsa hävitystä hänellä oli tuskin aikaa kaivata Rosny'hin jättämäänsä vaimoa taikka sitä rauhallista elämää, mistä hänet näin äkkiä temmattiin. Hänen sydämensä oli etelässä La Ganachen luona Henrikin vuoteen ääressä. Hänen pääajatuksensa oli päästä sinne nopeaan, maksoi mitä maksoi. Navarran kuninkaan henkilääkärin nimi oli yhtämittaa hänen huulillaan. "Dortoman on hyvä mies. Jos kukaan voi pelastaa hänet, niin Dortoman sen tekee." Tämä oli alituinen ponsi hänen puheissaan. Ja milloin vain hän kohtasi jonkun, jonka vähänkin saattoi otaksua tietävän uutisia, vaati hän minun pysähtymään ja kyselemään, päästämättä kulkijaa millään muotoa tiehensä ennenkuin tämä oli ilmottanut meille Blois'n viimeisimmät kulkupuheet — sillä Blois oli se kanava, jonka kautta kaikki etelästä tulevat uutiset saapuivat meille.
Eräs tapaus, joka sattui majatalossa samana iltana, ilahutti häntä jonkun verran; olen useinkin huomannut, että voimakkaat luonteet ovat taipuvaisia luottamaan enteisiin epävarmoina aikoina. Ulkonäöltään omituinen, kummallisesti puettu vanhanpuoleinen mies istui pöydän ääressä meidän saapuessamme. Vaikka minä astuin sisään ensimäisenä, sillä minun oli määräyksen mukaan esiinnyttävä matkueen johtajana, antoi hän minun mennä ohitseen mitään huomauttamatta, mutta nousi ylös ja tervehti juhlallisesti herra de Rosnyta, joka tuli minun jälessäni ja oli paljon vaatimattomammin puettu. Rosny vastasi hänen tervehdykseensä aikoen mennä hänen ohitseen, mutta tuntematon asettui eteen vielä syvempään kumartaen ja kehotti häntä ottamaan hänen paikkansa, joka oli lähellä tulta ja suojassa vedolta, hankkiutuen samalla siirtymään itse toiseen paikkaan.
"Ei", sanoi toverini kummissaan sellaisesta ylenmääräisestä kohteliaisuudesta, "en ymmärrä minkä takia minun tulisi ottaa paikkanne."
"Ei ainoastaan minun paikkaani", vastasi vanhus, katsoen häneen omituisella tavalla ja puhuen painokkaalla äänellä, mikä kiinnitti huomiotamme, "vaan monien muittenkin, jotka ennen pitkää — sen voin teille vakuuttaa — tulevat luovuttamaan ne teille joko myöten tai vasten tahtoaan."
Herra de Rosny kohautti olkapäitään ja astui edelleen, ollen otaksuvinaan että vanhus houraili. Mutta salassa hän ajatteli paljon hänen sanojaan, varsinkin sitten kun sai kuulla että hän oli pariisilainen tähdistälukija, jonka kerrottiin olleen Nostradamuksen oppilaana. Ja joko hän sitten sai tästä uutta toivoa tai kääntyi hänen huomionsa muuten Blois'ta lähestyessämme enemmän käsilläoleviin asioihin, joka tapauksessa tuli hän iloisemmaksi ja alkoi jälleen puhella tulevaisuudesta ikäänkuin ollen varma valtiaansa parantumisesta.
"Oletteko koskaan ollut kuninkaan hovissa?" sanoi hän äkkiä, nähtävästi jotakin oman mielensä ajatusjuoksua seuraten. "Blois'ssa nimittäin."