"En. Enkä ole erittäin harras sinne pyrkimäänkään", vastasin minä. "Totta puhuakseni, herra parooni", jatkoin hieman lämmeten, "mitä pikemmin pääsemme Blois'n ohi, sitä mieluisampi minulle. Arvelen, että siellä olo on meille hiukan vaarallista, ja sitäpaitsi minä en pidä teurastamoista. Luulen, etten voisi nähdä kuningasta ajattelematta Pärttylin yötä enkä hänen huonettaan ajattelematta Guiseä."
"No, no!" sanoi hän. "Kyllä kai tekin joskus olette tappanut miehen."
"Montakin", vastasin minä.
"Vaivaavatko ne mieltänne?"
"Eivät, mutta ne saivat surmansa rehellisessä taistelussa", vastasin minä. "Siinä on ero."
"Teille", sanoi hän kuivasti. "Mutta te ette olekaan Ranskan kuningas, jos joskus sattuisitte hänet kohtaamaan", jatkoi hän näpsäyttäen hevosensa korvia, hieno hymy huulillaan, "niin annan teille pienen vihjauksen. Puhukaa hänelle Jarnac'in ja Moncontour'in taisteluista ja ylistäkää Condénne isää! Kun Condé hävisi taistelussa ja hän voitti siinä, koituu ylistyksenne hänen kunniakseen. Mitä toivottomammin mies on valtansa menettänyt, sitä halukkaammin hän sitä muistelee ja sitä arvokkaampina hän pitää voittojaan, joita hän ei enää voi saavuttaa."
"Hyh!" mutisin minä.
"Molemmista hovissa kilvottelevista puolueista luottakaa d'Aumont'iin ja Biron'iin ja ranskalaiseen ryhmäkuntaan", jatkoi Rosny rauhallisesti välittämättä huonosta tuulestani. "He ovat ainakin uskollisia Ranskalle. Mutta kenen vain näette pitävän yhtä molempien Retz'ien kanssa — Espanjan kuninkaan shakaaleiksi ihmiset heitä sanovat — niin karttakaa häntä espanjalaisena ja kavaltajana."
"Mutta Retzihän ovat italialaisia", huomautin minä ärtyisesti.
"Samantekevä", vastasi hän lyhyesti. "He huutavat: 'Eläköön kuningas!' mutta salassa he kannattavat liigaa tai Espanjaa tai mikä vain enimmän voi vahingoittaa meitä, jotka olemme parempia ranskalaisia kuin he ja joitten johtaja tulee kerran, jos Jumala sallii hänen elää, olemaan Ranskan kuninkaana."