"Ihan niin", vastasi herra de Rosny puhuen kuivasti mutta kuitenkin yhtä ylhäisen arvokkaasti kuin hänen seuralaisensakin. "Olen valmis uskomaan tälle herralle en ainoastaan henkeäni vaan myöskin kunniani."
"Sitten ei ole enää muuta sanottavaa", virkkoi markiisi kumartaen minulle jälleen. "Minusta on mieluista että olen saanut antaa aiheen teille niin mairittelevaan selitykseen."
Vastasin hänen kumarrukseensa äänettömänä, ja seuraten herra de Rosnyn puoliääneen lausumaa kehotusta puin ylleni levättini ja miekkani. Herra de Rosny otti pistoolinsa.
"Noita te ette tule tarvitsemaan", sanoi markiisi ylpeällä silmänluonnilla.
"Ei siellä, minne aiomme mennä", vastasi toverini asetellen niitä levollisesti ylleen. "Mutta kadut ovat pimeät eivätkä ylen turvalliset."
Herra de Rambouillet nauroi. "Se teissä hugenoteissa juuri on pahinta", sanoi hän, "ettette te koskaan tiedä milloin olisi luovuttava epäluuloista."
Joukko vastaväitteitä syöksähti kieleni kärjelle. Muistin Pärttylin-yön, Antverpenin ranskalais-raivon ja puolikymmentä muuta seikkaa, jotka vieläkin saavat vereni kiehumaan. Mutta herra de Rosnyn vastaus oli sattuvin kaikista. "Pelkään, että se on totta", sanoi hän tyynesti. "Te katolilaiset taasen — viitatakseni esimerkiksi edesmenneeseen Guisen herttuaan — olette nähdäkseni taipuvaisia erehtymään päinvastaiseen suuntaan ja menemään luottamuksessa joskus liian pitkälle."
Vastaamatta mitään tähän kärkevään viittaukseen astui markiisi edellä ulos ja me seurasimme häntä. Ulko-ovella liittyi mukaamme pari asestettua palvelijaa, asettuen kulkemaan jälessämme. Olimme kaikki jalan. Yö oli pimeä, eikä ulkona näyttänyt suinkaan ilahuttavalta. Kadut olivat märät ja likaiset, ja huolimatta varovaisuudestamme sattui jalkamme yhtämittaa rapakkoihin tai näkymättömiin esteisiin. Kuljimme tuomiokirkon esipihan poikki, minkä tunsin, ja painuimme sitten äänettöminä lähellä jokea kulkevalle kadulle, joka oli niin kapea että iäkkäät talot melkein kokonaan estivät taivaan näkymästä. Ympäristön synkkyys samoinkuin tietämättömyyteni asiasta, jolla olimme, täyttivät minut levottomilla aavistuksilla. Mutta kun seuralaiseni kulkivat ihan äänettöminä ja ottivat huomioon kaikki varokeinot välttääkseen tunnetuksi tulemista, ei minulla ollut valittavana muuta neuvoa kuin tehdä samalla tavalla.
Ajatella saatoin, mutta ei sen enempää. Tunsin olevani vastustamattoman virran viemänä, mutta minne ja missä tarkotuksessa, sitä en voinut sanoa. Se oli minun iälleni jonkun verran omituinen tunne, jonka aiheuttajia olivat yö ja synkkä sää. Kahdesti astuimme syrjään päästääksemme joitakin meluavia yökulkijoita ohitsemme, ja se erinomainen huolellisuus, jota herra de Rambouillet niissä tilaisuuksissa noudatti välttääkseen tunnetuksi tulemista, ei ollut omiaan rauhottamaan minua tahi antamaan minulle iloisempia ajatuksia siitä tuntemattomasta asiasta, jota varten olin liikkeellä.
Saavuimme viimein avonaiselle paikalle ja johtajamme kehotti meitä matalalla äänellä olemaan varovaisia ja seuraamaan aivan hänen kintereillään. Teimme siten ja kuljimme sillä tavoin peräkkäisessä rivissä kapean lankun tai puisen sillan yli; mutta oliko alla vettä vai ainoastaan kuiva kuoppa, sitä en voinut erottaa. Mieleni täytti sillä hetkellä se juuri tekemäni havainto, että edessämme oleva suuri, synkkä rakennus, jossa siellä täällä hyvin korkealla tuikki joku yksinäinen valo, oli Blois'n kuninkaallinen linna.