XV. Uusi Herodes.
Kaikki se inho ja vastenmielisyys, mitä aikaisemmin olin tuntenut Blois'n kuninkaallista hovia kohtaan, palasi uudella voimalla mieleeni yön pimeydessä ja synkkyydessä. Ja vaikka en käsittänytkään todennäköiseksi että meidät ratsastussaappaissamme ja matka-asussamme vietäisiin kuninkaan ympärillä olevaan piiriin, oli kuitenkin hartain haluni päästä läpi seikkailustamme ja pois noista huonoenteisistä rajoista, joitten sisäpuolelle nyt olin tullut. Pimeys esti minua näkemästä seuralaisteni kasvoja, mutta kun herra de Rosny, jonka en luullut itsensäkään olevan aivan vapaan ajan ja paikan vaikutuksesta, nykäisi hihaani kehottaakseen minua valppauteen, huomasin että palvelijat olivat lakanneet meitä seuraamasta ja että me aloimme kolmisin nousta ylös kallioon hakattuja karkeatekoisia portaita. Vaikka pimeys rajotti näköalani niin takana kuin edessänikin muutamiin tuikkiviin valoihin, pääsin kuitenkin selville, että olimme nousemassa vallihaudan ja linnan sivumuurin välistä rinnettä, enkä senvuoksi hämmästynyt kun markiisi kuiskaten käski meitä pysähtymään ja koputti hiljaa puiselle ovelle.
De Rosnyn ei olisi tarvinnut koskettaa hihaani, sillä tällä kertaa minä olin täysin ja tuskallisen tarkasti tietoinen asemamme vaarallisuudesta ja kavahdin ryhtymästä mihinkään varomattomuuteen. Toivoin ettei hän vain olisi jo antautunut sellaiseen! Hän oli kyllä — se välähti mieleeni odottaessamme — pitänyt huolta turvallisuudestaan. Mutta kuinka usein, ajattelin, olivatkaan nuo, joitten luokse hän nyt oli menossa, tehneet tyhjäksi kaikki varovaisuustoimenpiteet! Guise oli luullut olevansa turvassa juuri tässä samassa rakennuksessa, johon me nyt olimme astumaisillamme. Coligny oli saanut mitä varmimman turvakirjan samoilta henkilöiltä, joitten puheille me nähtävästi olimme nyt menossa. Loppu oli kummassakin tapauksessa ollut sama: toisen luottamus oli osottautunut yhtä mitättömäksi kuin toisen viisaus. Kuka takaisi vaikka Ranskan kuningas aikoisi lepyttää Guisen murhasta loukkautuneet katoliset alamaisensa murhauttamalla toisen miehen, joka oli yhtä haitallinen heidän tarkotuksilleen kuin suuriarvoinen heidän pääviholliselleen etelässä? Rosny oli kyllä terävä-älyinen, mutta huolestuneena muistin samalla että hän oli myöskin nuori, kunnianhimoinen ja rohkea.
Oven avautuminen sai nämä mietteet keskeytymään, vaikka ei loppumaan. Oviaukosta hohti himmeä valo, niin heikosti ettei se valaissut juuri muuta kuin jalkojemme juuressa olevat porrasaskeleet. Markiisi astui heti sisään, de Rosny seurasi häntä ja minä tulin viimeisenä; oven takana seisova mies sulki sen jälleen. Olimme ahtaalla alalla hyvin kapeitten porrasten juurella, ja ovenvartia — jäykkä, harmaa-univormuinen keihäsmies, pieni lyhty heiluen pertuskan poikkikappaleessa — viittasi meitä nousemaan ylös. Sanoin hänelle jotakin, mutta hän vain tuijotti vastaan, ja Rambouillet, katsahtaessaan taakseen ja nähdessään yritykseni, sanoi minulle että se oli hyödytöntä, sillä mies oli sveitsiläinen eikä osannut ranskaa.
Tämä seikka ei minua suinkaan rauhottanut, enempää kuin kapean käytävän kosteat seinätkään, joihin ylöspäin hamuillessani kädelläni kosketin, tai lepakkojen haju, joka tunki sieramiini ilmottaen että portaat olivat vähän käytetyt ja sijaitsivat sellaisessa linnan osassa, joka sopi pimeille ja salaisille töille.
Kompastelimme pimeässä ylös portaita, sivuuttaen oven ja vielä toisenkin, ennenkuin herra de Rambouillet kuiskaten kehotti meitä pysähtymään ja koputti hiljaa kolmannelle ovelle. Salaperäisyys, pimeys, ja ennen kaikkea vastaanottoamme varten tehdyt omituiset valmistelut täyttivät minut mitä hurjimmilla otaksumilla. Mutta kun ovi avautui ja me astuimme yksi kerrallaan alastomaan, kalustamattomaan, vetoiseen, nähtävästi ihan katon rajassa olevaan käytäväntapaiseen huoneeseen, ei todellisuus vastannut yhtäkään olettamustani. Se oli pelkkä ullakkohuone, siinä ei ollut tulisijaa eikä ainoatakaan tuolia. Yhdessä seinässä oli kolme ikkunaa, joista yksi oli varustettu lasilla, mutta toiset öljytyllä paperilla; toisissa seinissä paistoivat paijaat muurikivet ilman mitään peitettä tai koristeita. Oven vieressä, josta olimme astuneet sisään, seisoi liikkumaton olento samanlaisessa harmaassa univormussa kuin olin nähnyt alhaalla, lyhty maassa jalkojensa juuressa. Samalla tavalla vartioitu oli toinen ovi toisessa päässä huonetta, joka oli ainakin kaksikymmentä askelta pitkä. Pari lyhtyä seisoi keskellä lattiaa ja siinä olikin kaikki mitä oli näkyvissä.
Sisään astuttuamme herra de Rambouillet sormi huulillaan pysäytti meidät ja me seisoimme kolmimiehisenä ryhmänä lähellä vahtisotilasta, tyhjä huone edessämme. Minä katsoin herra de Rosny'hin, mutta hän katsoi Rambouillet'hen. Markiisi seisoi selkä minuun päin, vahti tuijotti tyhjyyteen, ja kun en niinmuodoin voinut saada mitään valaistusta toisten läsnäolevien katseista, turvauduin käyttämään kuuloani. Sade rapisi ulkona ja valittava tuuli äänteli ikkunanpielissä. Mutta minusta tuntui kuin noihin ääniin — joitten voimakkuutta, kuten aina tällaisissa tapauksissa, lisäsivät outo ympäristö ja oma äänettömyytemme — olisi sekottunut etäinen ihmisten äänten ja soiton ja naurun humina. Ja se toi, en tiedä minkä vuoksi, jälleen mieleeni Guisen herttuan.
Kertomus hänen kuolemastaan, sellaisena kuin olin sen kuullut tuolta kirotulta munkilta Clainen majatalossa, kohosi esiin kaikessa tuoreudessaan, kaikkine yksityiskohtineen. Minä säpsähdin, kun herra de Rambouillet rykäisi. Minua puistatti, kun de Rosny muutti jalkaansa. Hiljaisuus kävi painostavaksi. Ainoastaan jäykät, harmaapukuiset sotamiehet näyttivät järkähtämättömiltä, välinpitämättömiltä, niin että muistan ihmetelleeni, oliko ehkä heidän velvollisuutensa pitää yöllä vahtia tässä autiossa ullakkohuoneessa, jonka lattialla virui muurilaastin muruja ja tiilenpätkiä.
Kun tälle vihdoinkin tuli keskeytys, tuli se äkkiä. Huoneen perällä seisova vahti hätkähti ja astui askeleen taaksepäin. Samassa aukeni ovi hänen takanaan, ja sisään astui mies, Suljettuaan jälleen kiireesti oven astui hän keskemmäksi huonetta, olennossaan ylhäinen arvokkuus, jota hänen outo ulkonäkönsä ja pukunsakaan eivät kokonaan voineet hävittää.
Hänellä oli hyvä vartalo ja ryhti, iältään hän näytti noin nelikymmenvuotiaalta, puettu hän oli sinipunervaan, mustalla koristettuun samettiin viimeisen muodin mukaan. Hänellä oli miekka, mutta ei röyhelökaulusta, ja hänen ranteestaan riippui nauhassa pieni norsunluinen malja ja pallo — omituinen leikkikalu, joka oli hyvin suosittu joutilaitten ihmisten keskuudessa. Hän oli laiha ja hieman hintelä, mutta muuten en huomannut hänessä mitään erikoista. Vasta sitten kun satuin katsomaan hänen kasvoihinsa ja näin että ne olivat punavärillä maalatut kuin naisella sekä että hänellä oli päässä pieni turbaani, valtasi minut melkein käsittämätön vastenmielisyyden tunne ja minä sanoin itsekseni: "Tällaista maata ne ovat kuninkaitten suosikit!"