"Katsohan!" hän lausui.
Ab loi katseensa sinne ja käsitti silmänräpäyksessä, kuinka viisaasti Tammi oli tehnyt päästäessään hälyytyshuudon ja kuinka hyvä heidän oli olla kaukana tuosta puuryhmästä, joka sijaitsi niin lähellä jokea. Hän näki jotain, mikä olisi pannut poikien isät pakenemaan yhtä nopeasti, jos he olisivat olleet näiden sijassa. Eikä Ab kuitenkaan huomannut muuta kuin kaislojen aaltoilevan säännöllisessä koukerossa joen ja saarekkeen välillä ja erään pään kohoavan noin kymmenen tai viisitoista jalkaa kaislikon yläpuolelle. Se, mikä oli niin säikähdyttänyt poikia, olisi saattanut kokonaisen lauman heidän hengenheimolaisiaan hämmingin valtaan, vaikkapa he olisivat sattuneet olemaan koossa ja asestettuja hampaisiin asti. He eivät nähneetkään mitään tavallista. Hyvin harvoin olikin Thamesin varsi joutunut sellaisen hyökkäyksen alaiseksi. Tammen isä ei ollut nähnyt sellaista ilmiötä milloinkaan ja Abin isä oli nähnyt sen vai kerran, jo monta vuotta takaperin. Se oli näet suuri merikäärme!
Pojat olivat nyt varmassa piilossa erään puun oksien seassa, josta näki tuon pienen laakson yli, ja siellä he pääsivät pian hengästyksestään ja kykenivät jälleen keskustelemaan. Korkeintaan oli kulunut kaksi minuuttia siitä, kun he olivat lähteneet työpaikaltaan. Eläin, joka oli niin säikähdyttänyt heitä, liukui yhä vielä nopeasti alangon ja joen välillä sijaitsevaa rämeikköä pitkin. Se saapui suoraa päätä puuryhmää kohti ja korkeat kaislat huojuivat sen kulkiessa, mutta muuten ei mikään ääni tai muu häiritsevä merkki osoittanut sen lähestyvän. Pieneltä äyräältä kohosi esiin suuri käärmeenpää ja sitten hirviö pyyhälti empimättä puiden luo ja riippui pian isoimman oksilla. Ruumis kiertyi suurin kiemuroin löyhästi rungon ja oksien ympäri ja pää heilui alimmalta oksalta hiljalleen edestakaisin.
Se käärme oli ainakin kuudenkymmenen jalan pituinen ja keskikohdaltaan kahden tai useammankin jalan levyinen. Nahka oli eriskummaisen täplikäs, vaan ei loistavan värinen, ja pää melkein samallainen kuin nykyisen jättiläiskäärmeen. Merikäärme oli jo kehittynyt matelijaksi. Se oli jo tehnyt sen havainnon, jonka se sitten on jättänyt perinnöksi jättiläiskäärmeelle, että se nimittäin saattoi poistua joesta ja voi joltain kohopaikalta rannalla löytää itselleen uhrin paljon varmemmin kuin meren tai joen vesistä. Tämä käärmehirviö odotti vain jotain maaeläintä saapuvaksi, vaikkei kenties sentään mammutin, kuningashirven, luolakarhun ja luolatiikerin suuruista. Mammutti oli luonnollisesti mahdoton itse merikäärmeellekin. Hirvi taasen oli suuruutensa ja isojen sarviensa tähden lievimmin sanoen hämmästyttävä otus niellä. Sarvikuono oli vaarallinen ja mitä luolakarhuun ja luolatiikeriin tuli, niin ne olivat kaikille eläville olennoille varsin epämukavia tuttavia. Mutta olihan vielä jälellä nautakarja, alkuhärkä ja biisoni, pikku hevoset ja peurat, villisiat ja parikymmentä muuta elukkaa, jotka merikäärmeen mielestä kelpasivat erinomaisen hyvin syötäviksi. Käärmeen herkkupalana oli ihminen, mutta sellaista se ei saanut yhtä puoleen vuosisataan.
Kauaa eivät pojat viipyneet edes tuossa etäisessäkään turvapaikassaan.
Kumpikin riensi kotiinsa uutisineen.
SEITSEMÄS LUKU.
ODOTTAMATON TAPAUS.
Kotiluolaansa saavuttuaan pojat kertoivat sydän kurkussa, mikä kauhistuttava otus oli ottanut valtaansa marskimaan. Heidän ilmoittamansa tapahtuma ei ollut mikään vähäpätöinen, ja seuraavana aamuna molemmat isät olivat poikineen puunlatvassa metsäisellä harjulla, turvallisen välimatkan päässä käärmeestä. Siellä he vartioivat pelokkain silmin hirviötä, joka oli sijoittunut erääseen tukevaan puuhun laaksossa. Mitään suurempaa liikettä ei vielä voinut huomata. Käärme oli kietoutunut löyhästi rungon ympäri juuri alimpien oksien yläpuolelle; osa hirviötä venyi eräällä paksulla haaralla, pää ja kymmenen tai viisitoista jalkaa sen ruumiista heilui alaspäin. Siinä se odotti saalistaan, valmiina syöksymään minkä onnettoman uhrin kimppuun hyvänsä, joka vain osuisi tulemaan kyllin lähelle.
Nähtävästi se saisikin pian ruokahalunsa tyydytetyksi. Pojat eivät olleet työtä tehdessään ensinkään koettaneet pysytellä piilossa ja eläimet käyttivät nyt hyväkseen heidän poissaoloaan; alankomailla vaelteli jo hevosparvia ja siellä täällä näkyi hirviä ja villihärkiä. Harjulla väijyvä joukkue käsitti, että sen oli ryhdyttävä toimimaan. Merikäärme oli kauhistus luolaihmisille ja kun sellainen ilmestyi joen varsille, niin siitä levitettiin nopeasti sanoma ja he kokoontuivat koettaakseen tuhota sen. Varoitettuaan poikia, jotka jätettiin jälelle, miehet riensivät kiiruusti eri suunnille, toinen joen vartta ylös-, toinen alaspäin, Naarmunaama hakemaan avuksi muutamia muita luolamiehiä ja Korvapuoli hälyyttämään raakkukansaa, kuten nimitettiin niitä ihmisiä, jotka asustivat erään puron partaalla jonkun virstan päässä.
Kotvasen kuluttua Korvapuoli saapuikin tuohon pieneen siirtolaan ja vaati nähdäkseen kalastajakylän päämiestä. Heidän välillään syntyi keskustelu, joka tosin oli lyhytsanainen, mutta sai viipymättä aikaan suuren kiihkon. Mäkiasujamille oli merikäärmeen vierailu verrattain vähäpätöinen seikka, mutta raakkukansalle se oli huolestuttava tapahtuma. Saattoihan hirviö saapua ylös puroa pitkin ja ilmestyä minä hetkenä hyvänsä sen keskuuteen, tuottaen tuhoa sikäläiselle yhteiskunnalle. Raakkukansa oli kiitollinen varoituksesta, mutta kotosalla oli vain vähän väkeä, joten Korvapuoli sai ainoastaan tusinan verran lähtemään mukaansa yhtymäpaikalle.