Vahvalle pojalle ei ollut vaikeata leikata sitkeitä ruohonjuuria poikki raakunkuoren terävällä syrjällä. Ab piirsi karkeasti ja nopeasti salahaudan rajat ja rupesi sitten viiltämään turpeita palasiksi, aivan kuten työmies aloittaa työnsä vielä tänäkin päivänä, ryhtyessään siistimään jotain puistoa tai ruohokenttää. Sillä- välin Tammi tähysteli valppain silmin joka suunnalle. Hänellä oli erittäin vastuunalainen toimi ja hän tunsi sen. Poikasille oli tullut hirveän jännittävä hetki.
KUUDES LUKU.
VAARALLINEN VIERAS.
Abin ja Tammen suunnitelman toteuttamiseen ei riittänyt, että maahan kaivettiin syvä kuoppa. Oli aivan yhtä välttämätöntä toimittaa siitä nostettu multa pois näkyvistä. Salahauta sijaitsi, kuten on selitetty, muutaman sadan jalan päässä koilliseen siitä puusta, johon tähystimö oli tehty. Jonkun matkan päässä lounaaseen oli loiva rinne ja kostea notko, sillä siitä paikasta alkoi maa aleta jokea kohti, muuttuen kaislaa kasvavaksi rämeeksi. Kuopasta nostettu multa päätettiin heittää tähän rämeeseen, ja kun Ab siis oli vetänyt haudan ääriviivat ja viiltänyt nurmen turveviipaleiksi, hän kantoi ne yhden kerrallaan äyräälle ja viskasi kaislojen sekaan, missä vielä välkkyi pieniä vesilätäkköjä. Vuoksen aikana joki laajentui järveksi ja nousi aina sinne saakka. Turpeen alta paljastui suorakaiteen muotoinen ala mustaa multaa; maaperä oli tulvan tuomaa sakkaa, siis helppoa kaivaa. Ab kantoi haudasta multaa raakunkuorellisen toisensa perästä, tallustaen kärsivällisesti edestakaisin. Mutta uuvuttavaa oli tuollainen kuljettaminen ja siihen tuhlautui paljon voimia. Tammi se tällä kertaa keksi sukkelan keinon.
"Meidän on kannettava enemmän kerrallaan", hän huusi ja heitti sitten Abille sudentaljan, jonka hän oli saanut taatoltaan suojaksi yön kylmyyttä vastaan. Hän oli tuonut sen aivan sattumalta mukanaan vyötäisille sidottuna, sillä tavallisesti eivät nämä pojat käyttäneet mitään verhoa lämpimän sään vallitessa. Luola-aikana kuului vaatetus vain täysikasvaneille, paitsi talvisin. Mutta Tammi oli ottanut taljan mukaansa, koska hän oli yhtymäpaikalle ja sieltä takaisin kulkiessaan keksinyt ison joukon tammenterhoja ja aikoi kantaa jonkun määrän niistä luolakotiinsa. Vuota tuli nyt heti hyvään tarpeeseen.
Ab levitti nahan viereensä nurmelle ja kasasi sille multaa niin paljon, kuin jaksoi kantaa. Sitten hän veti sen nurkista kokoon, raahusti miehuullisesti taakkansa äyräälle ja kaatoi sen alas rämeikköön. Kaivaminen edistyi nyt nopeasti, kunnes Ab hengästyneenä ja väsyneenä heitti vuodan maahan ja rupesi tähystäjäksi sillä välin, kun Tammi täytti hänen paikkansa. Niin he työskentelivät vuorotellen puunlatvassa ja maassa, kunnes auringonsäteet lankesivat punertavina ja kaltevina lännestä käsin. Nämä poikaset olivat liian viisaita viipyäkseen niin kauaa että hämärä pääsi tummenemaan ylen määrin. Tähystäjä ilmoitti tien olevan vapaan, luisui sitten maahan ja yhtyi ystäväänsä, jolloin molemmat kipasivat kukkulaa kohti ja kapusivat sen puunlatvojen turviin. Pojat erosivat täynnä innostusta ja lähtivät kumpikin kotimatkalle. He tunsivat olevansa tärkeitä henkilöitä. He eivät ensinkään epäilleet onnistuvansa aloittamassaan yrityksessä ja varhain seuraavana aamuna he olivat jälleen yhdessä, ryhtyen innolla kaivamaan edelleen.
Monta multataakkaa kannettiin toisena päivänä haudasta rämeen reunalle ja vain kerran sai tähystäjä aihetta huomauttaa työskentelevälle toverilleen, että tämän oli parasta kiivetä puuhun. Muutaman sadan kyynärän päässä oli ruohikossa näkynyt epäilyttävää liikettä. Siellä oli kulkenut joku villipeto. Mutta mikä hyvänsä se lienee ollut, puuryhmää se ei lähestynyt ja niin ryhdyttiin heti uudelleen työhön. Hämärän tullessa oli kostea musta multa saatu kokonaan kannetuksi pois haudasta ja pojat olivat suunnattomaksi mieliharmikseen kohdanneet kerroksen kovaan sullottua soraa. Se oli tekevä heidän työnsä äärettömän paljon vaikeammaksi ja vaati jotain uusia tarvekaluja.
Tuo uusi pulma ei sentään säikähdyttänyt heitä. Sekä Ab että Tammi tiesivät vallan hyvin, mistä saisivat työaseen kiinteää soraa kaivaakseen. Eläessään kautta vuosisatojen joen partaalla luola-asujamet olivat oppineet, miten soraa oli käsiteltävä, ja palatessaan seuraavana päivänä näyttämölle Ab toi mukanaan noin kuuden jalan pituisen, tukevan ja teräväkärkisen tammikangen, joka oli tulessa karaistu melkein raudankovaksi. Se työnnettiin maahan niin syvälle, kuin sen sai yhdellä iskulla tunkeutumaan, ja painettiin vipuvoimalla alaspäin; siten sora irroittui ja kohoutui ylöspäin lohkareittain, jotka voi nostaa pois kokonaisina, tai murentui niin, että sen saattoi helposti kaapia ulos raakunkuorella. Työ sujui tosin hitaammin, mutta edistyi kuitenkin toivehikkaasti. Sitä ei pitkään aikaan häirinnyt mikään huomattava tapaus. Pojat rupesivat jo käymään hilpeiksi ja tekivät sen johtopäätöksen, että tuo ruohoinen laakso oli melkein kokonaan rauhassa vaarallisilta eläimiltä. Tulivatpa he toisinaan huolimattomiksikin ja työskentelivät salahaudassa yhteisvoimin. Ylipäänsä noudatettiin sentään varovaisuutta — tämä oli luolaihmisen synnynnäinen ja välttämätön ominaisuus — ja se olikin heille parasta, sillä kun sitten tuli äkkiyllätys, niin oli vaan toinen heistä haudassa, kun toinen taasen istui valppaana korkealla tähystämässä.
Se tapahtui eräänä iltapäivänä kello kolmen aikaan, kun Ab, jolla silloin sattui olemaan työvuoro, uurasti urheasti haudassa, Tammen kiikkuessa korkealla silmät terävinä. Äkkiä kuului puunlatvasta kirahdus, joka ei ollut mikään poikamainen ylikuohuvan innostuksen ilmaus. Siinä oli jotain, joka sai Abin hypähtämään ylös haudasta ja ennättämään parahiksi Tammen rinnalle, juuri kun tämä syöksyi suinpäin alas tähystimöpuun runkoa myöten.
"Juokse!" virkkoi Tammi ja molemmat kiitivät nuolen nopeudella laakson poikki, saapuivat metsään ja kiipesivät piiloon toisiinsa takertuneiden oksien sekaan. Siellä sai Tammi huohotuksensa välissä jälleen äännetyksi sanan: