Ensiksi oli pojille välttämätöntä päästä puuryhmän luo. Aurinko oli juuri kohoamaisillaan korkeimmilleen, kun he eräänä päivänä saapuivat saareketta vastapäätä sijaitsevalle kukkulalle ja kapusivat yhdessä eräälle oksalle, joka ulottui melkein maahan asti. Tämän ajan he olivat valinneet ensimäistä hyökkäystään varten. Levottomin silmin he tarkastelivat jokaista neliöjalkaa tuon pienen laakson pitkästä ruohikosta. Jonkun matkan päässä vaelteli vähäinen hevoslauma ja etäämpänä, aivan joen luona, kohosi silloin tällöin esiin jotain, mikä saattoi olla senaikuisen ison hirven sarvihaarukat. Poikien ja puuryhmän välillä ei ruohikossa ollut mitään liikettä eikä elon merkkiä. He eivät voineet eroittaa jälkeäkään väijyvistä pedoista.
"Pelkäätkö?" kysyi Ab.
"En, jos juoksemme yhdessä."
"No, hyvä", virkkoi Ab; "lähdetään sitten aika kyytiä."
Nuo hoikat ruskeat ruumiit pudottautuivat kevyesti maahan ja kumpaisellakin pojalla oli kädessään raakunkuori. Rinnatusten he pyyhältivät alas rinnettä pitkin ja korkean ruohon läpi, kunnes saapuivat puuryhmän luo, jolloin he kapusivat kuin kaksi nuorta apinaa turvaan oksien sekaan.
Puu, johon he olivat kiivenneet, oli ryhmän isoin ja hyvin tuuhealehväinen. Se oli silloisia jättiläishavupuita, mutta sen oksat alkoivat jo noin kolmenkymmenen jalan korkeudesta ja vankimmista pisti ulos sivuhaaroja, jotka kasvoivat niin tiheässä, että ne melkein muodostivat jonkullaisen lavan. Pojat olivat tottuneet oleskelemaan puissa ja tarvitsivat nyt vain puolen tunnin ajan nivoakseen yhteen lisää oksia ja laatiakseen itselleen siten lujan pesän ja tähystimön. Siinä he saattoivat levätä rauhassa, sillä se oli niin korkealla ettei yksikään peto voinut hypätä sinne. Tähän pesään he kyyristyivät ja kotkottivat kauan väitellen, ennenkuin sopivat toimintatavastaan. Vain yhden pojan piti kaivaman kerrallaan, toisen täytyi viipyä pesässä tähystämässä.
Nopeita olivat sen ajan miehet toimimaan, sillä välttämättömyys oli tehnyt sen heille tavaksi, ja vielä nopeampia olivat luonnollisesti herkät pojat. Tuskin he olivat saaneet pesänsä valmiiksi, kun jo päättivät ryhtyä työhön. Ainoa seikka, mikä vielä oli ratkaisematta, oli haudan asema. Muutaman sadan jalan päässä puusta pohjoiseen ja itään leveni houkuttelevaa viheriää ruohikkoa; heinä oli sielläkin rehevää, vaikkei niin korkeata kuin muualla. Vaeltavat hevoset olivat jo käyneet syömässä sitä ja luultavasti ne saapuisivat uudelleen tuolle viekoittelevalle alalle. Sinne päätettiin hauta lopullisesti kaivettavaksi. Se oli melkoisen matkan päässä puusta, mutta haudan luominen juuri siihen paikkaan teki villihevosen pyydystämisen monin kerroin mahdollisemmaksi. Viis siitä, vaikka sen vuoksi olikin juostava pitemmälti, päästäkseen tarpeen tullen turvaan. Jälellä oli vielä kysymys siitä, kuka kaivaisi ensin ja kuka rupeaisi ensinnä tähystämään. Tästä asiasta syntyi ankara väittely.
"Minä lähden kaivamaan ja sinä rupeat vahtimaan", sanoi Tammi.
"Eipähän, minä lähden kaivamaan ja sinä jäät vahdiksi", kuului Abin vastaus. "Minä voin juosta nopeammin kuin sinä."
Tammi epäröi ja osoitti vastenmielisyyttä. Hän oli tukeva, tuo nuori herra, mutta Abilla oli kuitenkin jossain määrin käskynvaltaa. Lopulta sovittiin, että Ab kaivaisi ja Tammi vahtisi. Ja niin Ab luisui alas puuta pitkin, raakunkuori kädessään, ja ryhtyi voimakkaasti työhön määrätyllä paikalla.