Abin vanhemmat olivat varsin suosiollisia Tammea kohtaan. Menivätpä he niinkin pitkälle, että antoivat Abille luvan käydä seuraavana päivänä vastavierailulla, vaikka siihen liitettiin sentään — äidin nimenomaisesta vaatimuksesta — sellainen sopimus, että isä saattaisi poikaa enimmän osan matkasta. Korvapuoli tunsi varsin hyvin Tammen isän. Tammen isällä, Naarmunaamalla, oli arvokas asema tuossa laajalle levinneessä yhteiskunnassa. Naarmunaamaksi nimitettiin häntä sen johdosta, että hän oli nuorena miehenä joutunut aivan tahtomattaan kahakkaan luolakarhun kanssa ja siinä tilaisuudessa hänen vastustajansa oli kyntänyt hänen toiseen poskeensa kynsillään vakoja, joista sitten jäi jälelle lyijynväriset arvet. Korvapuoli ja Naarmunaama olivat hyviä ystäviä. Toisinaan he metsästivät yhdessä; he olivat myöskin taistelleet rinnan, eikä siis ollut ensinkään sopimatonta, vaan päinvastoin aivan luonnollista, että Abista ja Tammesta tulisi toverukset.
Seuraavana päivänä Korvapuoli lähti poikineen metsän halki vierailemaan Naarmunaaman luolaan. Hilpeinä ja valloituksenhaluisina menivät nuoret penikat yhdessä ulos sillä aikaa, kuin miehet suunnittelivat jotain omia hommiaan. Pojat sopivat mainiosti yhteen. Oivallisempia kahdeksan- tai yhdeksänvuotiaita saattoi tuskin kuvitellakaan kuin nämä kaksi, jotka lähtivät seikkailemaan tuona iltapäivänä. Lähetetäänhän tosin nykyäänkin kerrassaan kelpo poikia meidän moniin kouluihimme, mutta erinomaisempaa paria ei ole koskaan astunut opintielle. Ei ollut näillä tanakoilla penikoilla aavistustakaan minkäänlaisesta painetusta kirjatiedosta, mutta heidän silmänsä olivat terävät kuin kotkan ja kätensä vahvat, heidän kulkunsa oli nopeaa, kun he juoksivat maassa, ja melkein yhtä joutuisaa, kun he kiipeilivät puunoksia myöten. Heissä oli mielenmalttia ja valppautta, ja he olivat kypsyneet suorittamaan pääsytutkinnon mihin senaikuiseen yliopistoon tahansa. Nimittäin johonkin luonnonyliopistoon, jonka vaatimuksiin kuului nopea käsitys uhkaavista vaaroista ynnä keinoista, miten niitä vältetään, sekä kätevyyttä ja kykyä hankkia ravintoa, suojaa ja turvaa. Niin, kerrassaan komea pari olivat nämä kaksi nuorta herraa, jotka nyt hyökkäsivät tiehensä, omistaen koko maailman ja uskoen varmasti pystyvänsä yhdistyneinä valvomaan oikeuksiaan. Ja pian heidän kunnianhimoiset ajatuksensa tekivät ratkaisevan käänteen. He päättivät, että heidän oli surmattava hevonen!
Olemme jo maininneet silloisen villihevosen kelpaavan sangen hyvin syötäväksi, mutta muuten eivät luolaihmiset panneet näihin eläimiin suurta arvoa. Niitä eleli viljalti laajassa Thames-laaksossa, jonka ruohotasangoilla ne käyskentelivät laitumella satalukuisina parvina. Hevonen antoi runsaasti ravintoa niin hyvin ihmisille kuin petoeläimillekin, kun sen vain sai pyydystetyksi. Sen nahkaa ei kuitenkaan pidetty suuriarvoisena. Lyhyen karvapeitteensä tähden se loi ruumiinverhona varsin vähän lämpöä ja parkittu vuota kävi kovaksi ja kankeaksi, kun se kuivui kastumisen jälkeen. Hevosen nahkaa saattoi sentään käyttää muihinkin tarkoituksiin. Siitä sai oivallisia nauhoja ja hihnoja, ja elukan liha oli, kuten mainittiin, ruoka-varaston pääaineksia. Ab ja Tammi, nuo kaksi urheata seikkailevaa ritaria, päättivät nyt ensi työkseen saartaa ja surmata, vieläpä yksinään ja omin voimin, jonkun villihevosen. Siten he hämmästyttäisivät molempia perheitä, saisivat samalla kertaa varoja, millä täyttää sanottujen perheiden vatsat aivan yltäkylläisiksi, ja verhoutuisivat kauttaaltaan kunniaan.
Näiden nuorten sotilaiden ja valtiomiesten suunnitelmat eivät suinkaan kypsyneet yhdessä päivässä eikä viikossakaan. Villihevonen oli jo ammoin oppinut käsittämään, että ihmisolento oli sille yhtä vaarallinen kuin ne julmat nelijalkaiset pedot, jotka ahdistivat sitä; sillä oli tarkka vainu, se oli nopsajalkainen, kulki laumoissa ja vältteli epäilyttäviä paikkoja. Abin ja Tammen valitsema tehtävä ei siis ollutkaan niin helppo, kuin miltä se kenties näytti. Pojat tarvitsivat jonkun huolellisesti laaditun suunnitelman päästäkseen tarkoituksensa perille, mutta he luottivat itseensä. He olivat usein ottaneet vaarin vanhempien metsästäjien hommista ja arvelivat vetävänsä vertoja kenelle hyvänsä. Pitkään ja vakavasti he suunnittelivat. Jakoivatpa he jo mielessään saaliinsakin ja päättivät, mitä sen nahalla ja lihalla tehtäisiin. Tämä tapahtui jo aikoja ennen, kuin he olivat omaksuneet mitään juonta sen pyydystämiseksi ja surmaamiseksi. He olivat aito poikia!
Vanhemmat eivät olleet ensinkään yritystä vastaan. He tiesivät, että poikien täytyi oppia metsästämään, ja elleivät nuo molemmat kyenneet nyt hoitamaan itseänsä, niin he olivat kelvottomia sikiöitä. Saatuaan luvan pojat toimivat kokonaan omalla edesvastuullaan, ja nyt lienee tarpeen selittää seudun maantietoa hiukan tarkemmin, tehdäksemme heidän juonensa selvemmäksi ja ymmärrettävämmäksi.
Abin luola sijaitsi virran pohjoispuolella eräässä kohdassa, missä kallioiset äyräät lähestyivät toisiaan jättäen molemmille puolin kapean hiekkarantaman; ja Tammen luola oli noin virstan päässä länteen samalla puolen jokea ja jotensakin samallaisessa ympäristössä. Virran eteläisellä rannalla, vastapäätä molempien luolien välisiä korkeita äyräitä, maa oli muodostunut laajaksi ruohikkolaaksoksi. Myöskin pohjoispuolella oli eräässä paikassa pieni laakso, mutta se ulottui vain muutaman sadan kyynärän päähän joesta ja oli metsäisten kukkulain ympäröimä. Hätätilassa saattoi lähitysten seisovia tammia ja pyökkejä käyttää kulkutienä, ja niiden oksien seassa olivat pojat verrattain turvassa. Molemmat pystyivät milloin hyvänsä kapuamaan puuhun ja puiden latvoissa oleskeli vain aniharvoja vaarallisia petoja; oikeastaan ansaitsi ainoastaan yksi mainitsemista, nimittäin muuan parkinvärinen, kissansukuinen eläin, joka muistutti nykyajan ilvestä — mutta sekin oli verrattain harvinainen.
Pohjoispuolisen laaksotasangon keskivaiheilla kohosi eräs puuryhmä, ja tästä pojat arvelivat saavansa keinon toiveidensa toteuttamiseksi. Villihevoset kävivät päivittäin laitumella niin hyvin pohjoisessa kuin eteläisessäkin laaksossa. Mutta siellä väijyi toisinaan korkeassa ruohikossa isoja petoeläimiä ja luolaihmiselle oli vaarallista oleskella tasangolla kaukana puusta. Vikkelä poika saattoi kuitenkin parissa minuutissa hyökätä metsän reunasta puuryhmän luo, ja juuri tämä seikka johdatti poikasien mieleen erään juonen hevosen pyydystämiseksi.
Luolaihmisten kodit sijaitsivat, milloin se kävi päinsä, sellaisilla paikoilla, missä ne olivat suojatussa asemassa juuri joen partaan yläpuolella ja missä maassa liikkuvien eläinten täytyi kulkea ohitse niiden alapuolelta. Mutta vaikka siihen aikaan asuikin ihmisiä vain harvassa ja eläinmaailma oli rikas, niin heikommat eläimet olivat kuitenkin kehittyneet älykkäiksi ja oppineet karttamaan eräitä polkuja, jotka olivat osoittautuneet turmiollisiksi niiden veljille. Tasangoilla niitä liikkui viljalti ja siellä ne olivat verrattain huolettomia, koska luottivat pelastuvansa nopeutensa avulla vaarallisten villipetojen kynsistä. Mutta ne kulkivat aniharvoin kallionkielekkeiden alatse, sillä sieltä saattoi äkisti pudota raskas kivilohkare, joka tuotti pikaisen kuoleman. Luolaihmisille ei ollut niinkään helppoa saada lihaa säännöllisesti, vaikka heidän ympärillään kuhisikin ylellinen elämä. Monesti oli turvauduttava uusiin keinoihin, ja Abilla ja Tammella oli nyt aikomuksena käyttää erästä, joka onnistui jotensakin usein.
Sen ajan raakku, etenkin juuri ylisen Thamesin varsilla elävä, oli kerrassaan ihmeellinen rakenteeltaan. Se oli yhtä iso kuin maukaskin, sitä tapasi erinomaisen runsaasti ja senaikuisessa ruokavarastossa sillä oli tärkeä sija. Eikä sillä ollut merkitystä yksinomaan ravintoaineena, vaan myöskin työkaluna, ja sovittuaan suunnitelmastaan pojat ryhtyivätkin nyt ensiksi etsimään suuren raakun kuorta. Heille ei käynyt lainkaan vaikeaksi hankkia mitä halusivat, sillä molempien luolien ympärillä oli niitä viljalti. Tuollaisesta teräväsyrjäisestä, lujaselkäisestä kuoresta sai oivallisen pikku lapion, jolla saattoi viiltää turvetta ja luoda multaa; se olikin erittäin hyödyllinen työase joen partailla liikkuvan väestön käsissä.
Poikasten juoni oli yksinkertaisesti seuraava: Heidän oli määrä tavata toisensa metsässä sillä paikalla, joka oli lähinnä pienessä laaksossa sijaitsevaa yksinäistä puuryhmää. He valitsisivat turvallisimman hetken vuorokaudesta ja hyökkäisivät sitten äkkiä alamäkeä puuryhmän luo. Tietysti he olisivat varuillaan ja koettaisivat karttaa sellaisia eläimiä, joille pienet pojat olivat erinomainen einepala. Saavuttuaan kerran puuryhmän luo ja piilouduttuaan oksien suojaan he saattaisivat viisaasti sopia seuraavasta toimenpiteestä seikkailussaan. Nämä nuoret miehenalut olivat varsin taitavia, sillä he olivat ottaneet vaarin vanhemmista miehistä. Kaiken tämän hurjapäisyyden loppuna ja päämääränä oli kaivaa laakson pehmeään maaperään lähelle puuryhmää salahauta, joka olisi noin kymmenen jalan pituinen, kuuden jalan levyinen ja seitsemän tai kahdeksan jalan syvyinen. Se oli jättiläistyö. Mutta Ab ja Tammi olivat luolapoikia ja heidän oli pakko menetellä aivan alkuperäisesti. Mitä juonen yksityiskohtiin tuli, no, ne olivat vielä varsin hämäriä, mutta kehittyivät nopeasti yhä selvemmiksi.