Tämän paikkakunnan talvet olivat verrattain kylmähköjä; lunta tuli vähän, mutta ilma oli purevaa. Ennen kylmän vuodenajan saapumista oli välttämätöntä kerätä muutamia elatustarpeita, joiden avulla ravinto saatiin vaihtelevammaksi. Sellaisia olivat syötävät sienet, joita voi kuivata, ja pähkinät, joita kasvoi ylenmäärin, enemmän kuin tarpeeksi. Syksyllä koottiin pyökin- ja tammenterhoja ja tällöin lapsetkin ansaitsivat täysin itselleen ruuan ja asunnon; varastot kasattiin luolan seiniin kaivettuihin aittoihin. Jos nyt olisi sattunut niin, että ankara lumentulo olisi estänyt metsästämästä — mikä tosin tapahtui perin harvoin — tai joku muu seikka, esimerkiksi ison luolatiikerin ilmestyminen seudulle, olisi tehnyt riistan harvinaiseksi ja pyydystämisen varalliseksi, niin voihan silloin turvautua juuriin ja pähkinöihin eikä siis ollut mitään vaaraa nälänhädästä. Janoa ei myöskään tarvinnut pelätä. Ihminen oli varhain oppinut kuljettamaan vettä nahkaleilissä ja toisinaan tehtiin luolakattilan kaltaisia kallionsyvennyksiä, joihin saattoi kerätä vettä odottamattomien tarpeiden varalle. Piirittävistä villipedoista voi luolaperheelle kyllä olla kiusaa, vaan ei suurempaa pelkoa, sillä puu-, ruoka- ja vesivarastoihinsa turvaten piiritetty saattoi odottaa rauhassa eikä lihanhimoisen nelijalkaisen ollut hyvä tulla pitkän peitsen ulottuviin luolan ahtaan aukon luo.
Talvi, joka seurasi Abin ja Rampa-ukon yhtymistä varsinaiseen kumppanuuteen, ei sattunut olemaan ankara. Lunta tuli riittävästi ajojahtia varten, mutta ei niin paksulti, että se olisi tehnyt metsästämisen hankalaksi. Syksyllä oli saatu oivallinen pähkinäsato ja tätä ravintoa oli kasattu luolaan semmoiset määrät, ettei voinut olla kysymystäkään todellisesta puutteesta. Joki oli kirkkaassa jäässä ja kivikirveillä hakatuista rei’istä vedettiin runsaasti kaloja karkeatekoisilla luu- ja kivikoukuilla, jotka nyt sopivat tarkoitukseensa paljon paremmin kuin kesällä, jolloin siima oli pitempi ja kalat pääsivät niin usein karkuun noista oattomista kojeista.
Niin, vuodenaika oli suuremmoinen kaikkeen siihen nähden, mikä teki luolaperheen elämän kevyeksi ja mukavaksi, ja se edisti huomattavasti seuraelämää sekä taiteiden ja kirjallisuuden kehitystä — ei nimittäin ollut tarvis turvautua äkilliseen ryöstöretkeen hankkiakseen toimeentulon välineitä ja aikaa oli yllin kyllin leikellä koristuksia luuhun sekä kertoilla kummia juttuja menneistä ajoista. Vanhemmat vakuuttivat sen olevan ihanimpia talvia, mitä he olivat milloinkaan nähneet.
Sinä talvena olivat Rampa-ukko ynnä Ab uutterassa työssä ja nuorukainen imi niin paljon viisautta, että hänen neuvonsa, joita hän silloin tällöin jakeli Tammelle heidän ollessaan yhdessä ulkona, olivat kuulemisen arvoisia itsetietoisuutensa ja mahtipontisuutensa tähden. Kaapimeen, poraan, keihäänkärkeen, kirveeseen ja luu- tai puuvarteen nähden ei pojalla omien sanojensa mukaan ollut suoraan sanoen mitään opittavaa. Sellainen oli hänen mielipiteensä, vaikka vanhemmaksi varttuessaan hän oppi korjailemaan sitä melkolailla. Hän oli neuvonantajansa kanssa tehnyt hyviä aseita, vieläpä muutamia parannuksiakin, mutta se ei vielä merkinnyt mitään. Hän oli määrätty tekemään sattumalta keksinnön, joka oli muuttava luolaihmisen aseman luontokappaleiden joukossa. Mutta toistaiseksi tämä nuorukainen oli varsin tyytyväinen itseensä. Suuren keksintönsä tapahtuessa hän oli jo vanhempi ja vaatimattomampi.
Iltasin, kun tuli roihusi, kun kaikki olivat ravitut ja lojuivat uupuneina vuoteillaan unen tuloa odotellen ja kun päivän tapahtumat oli kerrottu loppuun, silloin irroittui välistä Rampa-ukon kielenkanta, joka tavallisesti pysyi niin jäykkänä, ja hän rupesi tarinoimaan poikavuosiensa tapahtumista tai toistamaan kuulemiansa kummia juttuja niiltä ammoisilta ajoilta, jolloin kuori- ja luolaväki vielä asuivat yhdessä, ajoilta jolloin maailmassa liikuskeli hirviöitä ja elämä oli löyhässä. Ihmeissään kuuntelivat toiset näitä taruja ja Ab sekä Tammi punnitsivat niitä toisinaan yhdessä, epäillen niiden todenmukaisuutta.
KAHDESTOISTA LUKU.
RAMPA-UKON TARINOITA.
Kannattipa kuunnella Rampa-ukkoa, kun hän unohtui muistelemaan ja kertomaan, mitä oli nähnyt tai kuullut nuoruutensa aikoina. Luolassa oli eräänä päivänä noussut aikamoinen suuttumus, kun Haukku, joka oli jäänyt kotimieheksi, ei ollut pitänyt huolta tulesta, vaan oli antanut sen sammua. Vanhempien palattua oli sieltä kuulunut läjähdyksiä ja ankaria sanoja, ja kauan oli saatu hieroa kuivia tikkuja toisiinsa, ennenkuin lopulta uusi liekki tuli loihdituksi esiin. Vasta sitten kun lihakeiton tuoksu täytti ilman ja lujat leuat olivat uutterassa toimessa, lauhtui Korvapuolenkin viha ja elämä kävi jälleen mukavaksi.
Ab oli palannut kotiin nälkäisenä ja äskeinen tapahtuma herätti hänessä voimakkaan käsityksen tulen arvosta. Hän laskeutui luolan permannolle Rampa-ukon viereen, joka valmisteli jonkinlaista vartta. Siinä lojuessaan hän kutkutteli varpaillaan Pyökinlehteä, joka nauraa kihittäen pyöriskeli sinne tänne heittämättä hetkeksikään ohuen sääriluun palasta, jonka hän oli saanut vasta syödystä peurasta. Se oli vain lyhyt palanen, mutta täynnä ydinmehua, ja lapsukainen imeskeli sitä perin autuaallisen näköisenä. Ab tuli miettineeksi kuinka surkeata olisi ollut syödä keittämätöntä lihaa, ja hän silmäili yhä vielä punoittavia käsiään — sillä hän se oli tehnyt tulta puikkoja pyörittämällä. "Tuli on hyvä asia!" hän lausui Rampa-ukolle.
"Hyvähän se on, kun et vaan polta itseäsi. Minä olen polttanut itseni"; ja vanhus työnsi esiin käsivartensa, jossa näkyi paloarpi.