Ab kävi uteliaaksi. "Missä sen sait?" hän kysäsi.
"Kaukana täältä, kaukana mustien soiden ja punaisten kukkulain toisella puolen. Se tapahtui siihen aikaan, kun olin vielä väkevä."
"Kerrohan siitä", virkkoi nuorukainen.
"Rämeiden ja metsien ja korkeiden kallioiden tuolla puolen on tulimaa", Rampa-ukko vastasi. "Se on ihmeellinen paikka. Tuli kohoaa pitkinä kielekkeinä esiin maasta ja on aina samallainen. Sade ja lumi eivät tukahuta sitä. Enkö muka tietäisi sitä? Olen nähnyt sen. Sain tämän arven käydessäni liian lähelle tulta ja kompastuessani erääseen kuumaan kiveen aivan sen lähellä. Tulta on toisinaan liiaksikin!"
Vanhus jatkoi: "Tulipaikkoja on paljon. Niitä on idässä ja etelässä. Muutamat raakkumiehet ovat nähneet niitä kulkiessaan kauas alaspäin jokea pitkin. Mutta se paikka, missä poltin itseni, ei ole yhtä etäällä; se on luoteessa joen varrella."
Uteliaana tiedusteli Ab Rampa-ukolta enemmän tuosta kummallisesta seudusta, missä liekkejä kasvoi maasta pensaiden tavoin ja missä eivät vesi ja lumikaan voineet niitä sammuttaa. Myöhemmin hän oli iloitseva siitä, että tuli kuulleeksi tästä asiasta. Mutta sinä iltana hänen tarkoituksenaan oli vain saada vanhus kertomaan mahdollisimman paljon, niin kauan kuin hän oli juttutuulella. "Kerrohan raakkuihmisistä", nuorukainen huudahti. "Keitä ne ovat ja mistä ne tulevat? Ne ovat erilaisia kuin me."
"Niin, ne ovat erilaisia kuin me", virkkoi ukko. "Mutta olen kuullut kerrottavan, että oli aika, jolloin me olimme heidän kaltaisiaan. Kaikkein iäkkäimmät ihmiset sanovat isoisiensä kertoneen heille, että muinoin tässä maassa eli kaikkialla vain raakkukansaa, sellaisia ihmisiä jotka asuivat rantamilla, eivät koskaan metsästäneet eivätkä poistuneet kauas pieniltä saariltaan, koska pelkäsivät metsän petoja. Joskus he uskalsivat lähteä metsään keräämään pähkinöitä ja juuria, mutta enimmäkseen he sentään elivät kaloilla ja näkinkengillä. Mutta tuli sitten aika, jolloin heidän keskuudessaan syntyi rohkeita miehiä, ja nämä sanoivat haluavansa enemmän metsänantimia eivätkä tahtoneet enää arkoina pysytellä noilla pienillä saarilla. Niin nämä saapuivat metsään ja siitä sai luolaihminen alkunsa. Ja arvelenpa tämän kertomuksen oikeaksi."
"Arvelen sen oikeaksi", Rampa-ukko jatkoi, "koska voi vallan hyvin nähdä, että raakkukansa on asunut sangen kauan siellä, missä se nytkin elää. Sen joen varsilla, missä he asuvat, ja muidenkin jokien varsilla, on multapenkereitä, jotka ovat hyvin pitkiä ja ulottuvat kauas taaksepäin. Eivät ne olekaan oikeata multaa, vaan ovat muodostuneet kuorista, luista, kivisistä keihäänkärjistä ja muusta sellaisesta, mitä tapaa raakkuihmisen asunnon ympärillä. Tiedän sen hyvin, sillä olen itsekin kaivellut noita pitkiä penkereitä ja nähnyt kaikki, mitä nyt kerron. Kauan, perin kauan on raakkukansan täytynyt elää purojen varsilla, koska se on voinut laatia niin korkeita penkereitä luista ja kuorista."
Ja Rampa-ukko oli oikeassa. Meidän kerrotaan olevan arjalaisen rodun jälkeläisiä. Mutta levoton, vaihtelevainen länsimaalainen ei voi suinkaan polveutua yksinomaan arjalaisesta alkujuuresta. Hän on syntynyt vain osaksi avaroilla aroilla tai oliivipuiden ja ruusujen siimeksessä. Koko nykyaikainen tiede, järkevyys ja laajentunut älykkyys ovat taipuvaiset myöntämään, että hän on syntynyt ja kehittynyt nykyisillä asuinpaikoillaan, vaikka hän luonnollisesti onkin aikojen kuluessa sekaantunut eri vieraisiin. Kuoritunkiot — joiksi tiedemiehet kutsuvat hänen asuntonsa edustalla tavattavia kerrostumia — jo yksin nykyisen Tanskan kuoritunkiot, puhumattakaan muista tosiasioista, riittävät kertomaan ihmeellisiä tarinoita. Kuvitelkaahan mielessänne tunkiota, joka on aikojen kuluessa muodostunut jonkun muinaisen veden partaalle, tunkiota, joka on virstojen pituinen, ulottuu satojen kyynärien päähän tuon tuhansia, jopa kymmeniäkin tuhansia vuosia takaperin virranneen joen rannasta, ja on tämän veden äyräällä monestikin usean jalan paksuinen. Kuvitelkaapa mielessänne, että tämä laaja kerrostuma kertoo meille tuhannen, ehkäpä useammankin vuosisadan historian, alkaen simpukan- ja raakunkuorijätteistä ja muista sellaisista eläimistä, joita saattoi asustaa tässä Pohjanmereen virtaavassa joessa. Ajatelkaahan, että tämä kerrostuma kasvaa vuosi vuodelta ja vuosisadasta toiseen, mutta kohotessaan muuttuu laadultaan ja luonteeltaan, niin teillä on pohjaa pohtimiselle.
Ensin alussa nuo luontokappaleet, jotka kuljeksivat edestakaisin tuon muinaisen tanskalaisen joen äyräillä ja söivät raakkuja ynnä näkinkieriä, eivät saattaneet olla paljoakaan enempää kuin juuri selvästi antropoideja. [Antropoidea, korkeimpiin nisäkkäisiin kuuluva alaosasto, johon luetaan ihminen, apinat ja marakatit. — Suom. muist.] Olisivatko sellaiset voineet saapua Aasian ylätasangoilta?