Tunkiokerrostumat kertovat varhaisimpien aikojen historian paljon tarkemmin kuin yksikään kirjailija, joka on konsanaan tarttunut kynään. Siellä kulkivat nuo jokia rakastavat apinamaiset ihmiset paikasta toiseen ja tyydyttivät ruokahaluansa. Poikia ja tyttäriä synnytettyään he kuolivat ja nämä pojat sekä tyttäret saivat kokemuksen ja vaihtelevien olosuhteiden vaikutuksesta enemmän älyä. Kuoritunkiot paljastavat meille kuviollisia yksityiskohtia. Pohjakerros on muodostunut yksinomaan raakunkuorista, kuten jo on mainittukin. Sen päällä on toinen kerrostuma, joka on syntynyt tuhansien vuosien kuluessa; siinä tapaamme silloisten eläinten luita ja myöskin jälkiä hiiltyneestä puusta, joka todistaa alkuperäisen ihmisen oppineen tuntemaan tulen käytön. Myöhemmin tulee kömpelösti kirjailtuja mammutin, jättiläishirven ja pitkävillaisen sarvikuonon luita; sitten karkeatekoisia piikaluja ja myöhemmin hiotun kiven aikakausi kivettymineen, luineen ja muine todistuskappaleineen. Ja niin käy kehitys tasaisesti ylöspäin, kunnes lähellä kuoritunkion pintaa ilmestyy pronssikeihäs, kirveenterä ja kömpelö tikari, kuuluen sille oliolle, josta tuli druidi ja jonka me tunnustamme esi-isäksemme. Kuoritunkioista ulottuu aivan nykyisen kehityksen huippukohtaan ketju, jossa ei ole ainoatakaan heikkoa rengasta.
"Kummia tarinoita osaavat nuo raakkuihmiset", Rampa-ukko jatkoi; "he ovatkin parempia kertojia kuin me luolaihmiset, sillä heitä on enemmän yhdessä kohdin ja vanhukset kertovat aina tarinansa lapsilleen, niin etteivät ne joudu koskaan unhoon. Niinpä he sanovat, että muinoin saapui suurista vesistä ylös jokia myöten niin suunnattomia otuksia, ettei edes iso luolatiikerikään uskaltanut käydä niiden kimppuun. Ja vanhukset kertovat isoisiensä kerran nähneen omin silmin käärmeilmiön, joka oli monta kertaa isompi kuin teidän näkemänne. Se tuli uiden jokea myöten, hyökkäsi siellä virtahepojen päälle ja ahmasi ne kitaansa yhtä helposti kuin luolakarhu pienen kauriin. Ja se käärme karkasi myöskin muutamien luolaihmisten kimppuun, ne kun sattuivat juuri olemaan joella, ja söi nekin suuhunsa, vaikka heistä sille tuli vain suupalanen. Tämänkin tarinan uskon todeksi, sillä ne vanhat raakkumiehet, jotka kertoivat minulle isoisiensä näkemiä, eivät olleet mitään houkkioita."
"Mutta erääseen toiseen juttuun, jonka he minulle kertoivat, en pane suurta arvoa. Vanhukset tarinoivat, että kun muutamat ihmiset ennenmuinoin kulkivat jokea myöten isompaan jokeen ja seurasivat sitä aina mereen asti, jolla ei näy olevan mitään äärtä, niin he näkivät jotain, mitä ei kukaan nykyaikainen voi nähdä. Mutta he eivät sano isoisiensä itse nähneen sitä. He vain sanovat isoisiensä kertoneen, mitä olivat kuulleet isoisiltään. Se tarina oli niin ammoisilta ajoilta, että se oli isoja puitakin vanhempi, ja se kertoi hirviöistä, jotka uivat rannikoilla; eivätkä ne olleet käärmeitä, vaikka niillä oli pitkä kaula ja käärmeen pää, sillä niillä oli isot ruumiit, joita ne meloivat räpyläjaloillaan veden halki, niinkuin majavakin tekee. Ja samaan aikaan, niin tarina kertoo, oli isoja lintuja, paljon kookkaampia kuin ihminen, ja ne elelivät siellä, missä nyt on trappeja ja kurppia. Näitä taruja minä en usko, vaikka olenkin nähnyt luita, joita sade on huuhdellut joen äyräiltä ja kukkulain rinteiltä ja jotka varmaankin ovat kuuluneet toisellaisille luontokappaleille, kuin mitä nyt tapaamme metsissä tai vesistöissä. Ihmeellisiä kertojia ne vaan ovat, nuo raakkukansan vanhukset."
"Kertovat ne muitakin kummia taruja. Ne sanovat, että hyvin kauan sitten pakkanen ja jää lähtivät vaeltamaan alaspäin ja kaikki ihmiset sekä eläimet pakenivat niiden tieltä. Kesä oli yhtä kylmä kuin meidän talvemme ja ihmiset ynnä eläimet pakenivat yhdessä etelään ja viipyivät siellä pitkän ajan, mutta tulivat jälleen takaisin, kun pakkanen ja jää poistuivat. Sanovatpa he myöskin, että vielä ammoisempina aikoina oli tulipaikkoja, joissa liekit kohosivat esiin maanhalkeamista kymmeniä kertoja tiheämmässä kuin nykyään, ja että liekkejä nousi jääkautenakin sulattaen jään vedeksi, joka juoksi jokina merta kohti. Mutta näitä asioita en usko, sillä kuinka ihminen voisi kertoa sellaisesta, mikä on tapahtunut niin kauan sitten? Ne ovat vain vanhojen kielenpieksijäin lorupuheita."
Paljon muitakin juttuja kertoi tämä vanha aseseppä, mutta eniten vaikutti Abiin hänen tarinansa tulilaaksosta. Hän toivoi saavansa joskus nähdä sen.
KOLMASTOISTA LUKU.
ABIN SUURI KEKSINTÖ.
Tuskinpa lienee Ab koko vaiherikkaan elämänsä aikana ollut milloinkaan onnellisempi kuin noina hilpeinä poikavuosinaan ja varhaisimman miehuutensa päivinä. Tapasihan hän silloin niin paljon uutta, oli täynnä toiveita ja itseluottamusta ja ajatteli kunnianhimoisena, mikä suuri metsänkävijä ja merkkimies hänestä oli ajan mittaan tuleva. Vuosien vieriessä hän kokeili yhtä väsymättömänä kuin ennenkin, ja eräänä päivänä seurasi ihmeellinen onni muuatta yritystä, vaikka se saikin, kuten useimmat keksinnöt, alkunsa perin jokapäiväisestä ja satunnaisesta seikasta.
Sattuipa eräänä iltapäivänä että Ab, joka nyt oli kahdenkymmenenvuotias nuori mies, oli palannut varhain metsästä ja makasi laiskana nurmikolla lähellä luolan suuta. Jonkun matkan päässä kieriskelivät Haukku ja Pyökinlehti, joka oli yhä vielä aika pyylevä. Poika härnäili tyttöä toisin ajoin ja koetti sitten huvittaa tai säikytellä häntä jollain tavoin. Hän oli löytänyt pitkän, jäykän oksan ja taivutteli nyt tyhjän vuoksi sen päitä toisiaan kohti, antaen niiden sitten napsahtaen lentää erilleen; samalla hän lähestyi uhkaillen tyttöä, joka oli puoleksi peloissaan, mutta piti kuitenkin leikkiä varsin huvittavana.
Lopulta Haukku väsyi siihen ja otti ilman erityistä tarkoitusta nahkanuttunsa pussista esiin jännerihman, jonka hän sitoi tuon vahvan oksan molempiin päihin, taivutettuaan ne ensin jotensakin lähetysten. Täten hän sai aivan sattumalta pyöreän pikku jousen. Hän huomasi jänteen soinnahtelevan somasti ja näpsäytteli sitä Pyökinlehvän iloksi niin kauan, kuin malttoi jatkaa samaa hommaa. Sitten hän poimi maasta pitkän, ohuen puupuikon, joka saattoi olla joku keihääntekijöiltä jäänyt säle, ja alkoi sillä rummuttaa tuota kireätä jännerihmaa. Tästä syntyi uudellainen ääni ja se kahlehti jälleen pojan ja tytön mielenkiinnon joksikin aikaa.