MAMMUTINPEIJAISET.
Äkkijyrkänteen molemmin puolin vietti rinne laaksoon loivempana ja riemuhuudoin hyökkäsivät luola- ja raakkumiehet kummallekin suunnalle. Jotkut uskalsivat lähteä jyrkänteen läheltä ja laskeutuivat alas kuin apinat, takertuen luisuessaan pensaihin ja köynnöksiin; toiset juoksivat loivemmille paikoille ja melkein kierivät alas lakeudelle. Uskomattoman lyhyessä ajassa vallitsi täydellinen hiljaisuus sillä paikalla, joka juuri äskettäin oli ollut kiihkeän kamppailun näyttämönä. Mutta alhaalta laaksosta kuului hurjaa hälinää.
Tämä oli suuremmoinen tapahtuma seudun ihmisolennoille. Metsästäjät olivat saaneet sanomattoman arvokkaan saaliin. Eivätpä edes vanhimmatkaan heistä muistaneet, että yhteinen metsästysretki olisi milloinkaan tuottanut tyydyttävämpää tulosta. Se oli täysin heidän suurten ponnistustensa arvoinen; ehkäpä se silloisen arvioimisen mukaan korvasi myöskin surmattujen erämiesten hengen.
Tuo jättiläiseläin makasi nyt kuolleena kallion juurella. Toinen sen isoista, kellertävistä, kaarevista torahampaista oli taittunut ja hohti ruohikossa muutaman jalan päässä tuosta lihavuoresta, jossa oli vielä äskettäin ollut eloa. Sitä näkyä olisi kyllä kannattanut katsella minä aikana hyvänsä, sillä vaikka mammutti ei vetänytkään vertoja muutamille muinaisille matelijahirviöille, niin se oli sentään ulkomuodoltaan niin suuremmoisen mahtava, ettei sitä ole voittanut yksikään eläin maan päällä. Kukistuneena ja kuolleenakin se oli valtaavan näköinen.
Mutta nämä erämiehet tunsivat enemmän ihastusta kuin kunnioitusta. He olivat saaneet runsaat määrät ruokaa: nyt toimitettaisiin koko seudun väestölle pidot ja senkin jälkeen olisi monessa majassa ja luolassa lihaa yllin kyllin useaksi päiväksi. Erämiehet elämöivät kiihkoisina. Muuan joukko karkasi käsiksi tuohon katkenneeseen torahampaaseen — mammutin torahammasta tai sen palasta pidettiin luolamiesten kesken suurena saaliina — ja siitä oli jo syntyä kahakka, kun kiukkuiset äänet keskeyttivät niiden kinastuksen, jotka olivat anastaneet tämän osan saaliista, ja se asetettiin syrjään myöhemmin jaettavaksi. Nyt oli ennen kaikkea pohdittava juhlanpitoa.
Jälleen juoksivat nopeat sanansaattajat metsän polkuja, uivat jokia pitkin ja tunkeutuivat salojen ja viidakkojen halki. Tällä kertaa ei ollut tarkoituksena kutsua kokoon vain metsästäjiä, vaan kaikki perhekuntien jäsenet, jotka voivat mukavasti ja turvallisesti saapua seuraavan päivän kokoukseen, jolloin oli vietettävä mammutinpeijaisia. Sanansaattajain lähdettyä käytiin tuon ison raadon kimppuun, ja voimakkaat ja taitavat kädet irroittivat terävillä piiveitsillä paksun vuodan ruumiista. Se jaettiin seurueen johtomiesten määräysten mukaisesti ja vanha Vaara sai suurimman palkinnon erityisten ansioidensa vuoksi. Sitten viillettiin irti pitkiä lihaviipaleita, laadittiin nuotioita, erämiehet söivät kyllikseen ja nukkuivat viimein terveen ja ravitun ihmisen unta, jätettyään muutamia valvomaan vahteina. Nykyaikana ei tuollaista alustavaa syöntiä varmaankaan pidettäisi viisaimpana juhlavalmistuksena, mutta luola- ja raakkumiehet eivät tienneet mitään vatsa- ja maksataudeista, he voivat herkutella päiväkausia mitä ylellisimmin.
Aamu koitti viileänä ja kuulakkana ja sen mukana saapui kaikilta suunnilta nopeasti miehiä ja vaimoja juhlamielin, nälkäisinä ja odottavina. Seudun etevimmät ja kaikki muutkin perheet kokoontuivat silloisen seuraelämän tärkeimpään tilaisuuteen. Eri huonekuntien miehet olivat jo ryhtyneet toimiin, parikymmentä nuotiota oli palamassa ja kaikkialla lemusi paistuvan lihan käry. Metsästäjä-isät ottivat vastaan perheensä ja kemut kasvoivat tunnista toiseen uusien joukkojen yhä saapuessa. Sekä Abin että Tammen perheet olivat varhaisimpia, suurin silmin ja uteliaina astuivat Pyökinlehti ja Haukku näyttämölle jonkinlaisena etuvartiastona ja tervehtivät ylpeinä veljeään. Ylt'ympäriltä kaikui kotkottavaa puhetta, naurua ja hajanaisia' huudahduksia ja kivien ryskettä, kun hirviön paistuneita luita murskattiin mehua etsittäessä.
Hilpeys ja ilonpito olivat yleisiä, vaikka seurue jakaantuikin melkein vaistomaisesti kahteen eri ryhmään. Luola- ja raakkuväki olivat kyllä siihen aikaan ystävällisissä väleissä, mutta, kuten jo olemme huomauttaneet, he erosivat toisistaan monessa suhteessa makunsa ja tapojensa puolesta, vieläpä jossain määrin ulkonäöltäänkin. Luolaihminen oli tottunut juoksemaan metsäpolkuja kuin hirvi tai välttämään äkillistä vaaraa kapuamalla nopeasti ylöspäin ja heilauttelemalla itseään oksalta toiselle; hän oli senvuoksi laihempi ja jäntevämpi kuin raakkuihminen ja kasvoillaan hänellä oli uskaliaampi ja varmempi ilme. Raakkuihminen oli lyhyempi ja hidasliikkeisempi, vaikkakin lihaksinen. Hän oli joka päivä viettänyt useampia tunteja karkeatekoisessa tukkiveneessään tai astuen verkalleen puron partaita pitkin keihäs kohotettuna tai kaivaen kumarassa noita herkullisia simpukoita, jotka kuuluivat hänen ravintoonsa; harvemmin hän liikuskeli maalla vetäen sieraimiinsa sen tuoksua. Häntä miellytti veden haju, luolamiestä taasen metsän lemu. Siitäpä seurasi, että mammutinpeijaisissa nuo liittolaiset järjestyivät luonnollisesti ja parhaassa sovussa eri ryhmiksi. Kun nälkä oli sammutettu ja oli aika ryhtyä pakinoimaan, saattoivat ne, joiden tarkoitusperät ja mielijohteet vetivät yhteen, vaihtaa ajatuksia varsin vilkkaasti. Juhlivain luku kasvoi kasvamistaan ja puolen päivän aikana oli koolla suuremmoinen seura. Paljon tarvittiin ruokaa sellaisen joukon ravitsemiseksi, mutta olihan mammutissa lihaa tonnimääriä, ei siinä paljoakaan tuntunut tämän perin reippaan seuran hyökkäykset. No niin, savu nousi nuotioista ja nämä vankat oliot söivät ja tunsivat itsensä onnellisiksi.
Mutta iltapäivällä rupesivat sentään heidänkin laisensa juhlijat käymään yltäkylläisiksi. Yksi ja toinen alkoi silmäillä ympärilleen ja ennen pitkää olivat seuraelämän hauskuudet täydessä vauhdissa. Vanhat erämiehet keräytyivät yhteen ja muistelivat menneitä aikoja, jolloin muuan mammutti oli ajettu alas samalta kalliolta. Nuorukaiset ryhmittyivät eri nuotioiden ympärille, pakinoiden voimannäytteistä ja rohkeista teoista ja ryhtyivät väliin leikillä käsirysyyn. Solakat, jäntevät neidot, joilla oli silloin samat tyttöjen tavat kuin nykyäänkin, söivät yhdessä ja silmäilivät ympärilleen keikaillen ja rohkeina, sillä jokaisella oli mukanaan luonnollinen suojelijansa. Tuskinpa tiesi koko luolaihmisten historia suurempaa ja juhlallisempaa kokousta, missä hyvä ravinto olisi synnyttänyt enemmän toveruutta. Ja ehkäpä — sillä kaikki asiat ovat suhteellisia — ei ole jälkeenpäinkään sattunut sen tärkeämpää yhteiskunnallista tapahtumaa. Vaaralliset ihmisoliot olivat iloisia ja luottivat toisiinsa, ja nuoret vaihtoivat silmäyksiä.
Ab ja Tammi olivat luonnollisesti aterioineet yhdessä. He olivat ottaneet uhkarohkeasti osaa äskeiseen taisteluun, olivat suoriutuneet siitä vahingotta ja esiintyivät nyt juhlassa huomattavina henkilöinä. Molempien ruokahalu veti vertoja heidän ruumiinvoimilleen ja he olivat yhtä valmiita käyttämään kumpaakin. Se määrä, minkä nämä nuoret miehet olivat jo syöneet, olisi saanut suurimmankin roomalaisen herkkusuun sairastumaan kateudesta, ja yhä he vaan aterioivat, vaikkakin hieman laimentunein innoin. Kumpaisellakin oli kädessään höyryävä lihakimpale, joka oli leikattu jostain valiopaikasta, ja silloin tällöin he purasivat perin tyytyväisinä siitä suun täyden. Äkkiä Ab taukosi jauhamasta, hän seisoi liikkumattomana ja tähysteli tarkkaavaisena erästä miellyttävää näkyä muutaman kyynärän päässä.