Vaihtomaisesti pysyttelivät luola- ja raakkuväki vielä ryhmissä kulkiessaan eri tahoille kotejaan kohti. Seurustelu päättyi aina ennen pimeän tuloa ja vieraat saapuivat ja poistuivat yhdessä suojellakseen toisiaan noina luolakarhun ja muiden vaarallisten petojen aikoina. Mutta mammutinpeijaisten päivänä ei noudatettu aivan yhtä suurta varovaisuutta kuin tavallisesti. Olihan saapuvilla kymmenittäin rotevia ja hyvin asestettuja metsämiehiä ja sellaisessa seurueessa saattoivat naiset ja lapset pimeänkin tultua kulkea verrattain turvallisina, ellei iso luolatiikeri, Sapelihammas, sattunut olemaan liikkeellä — mutta sepä olikin paljon harvinaisempi kuin muut senaikuiset villipedot. Se iski aina kuin salama ja sen kantapäillä seurasivat surma ja murhe.
Mitä enemmän varjot metsässä tummenivat, sitä varovaisemmaksi kävi vaellus. Terävästi tähystelivät miehet, ja vaimot pitivät lapsiaan lujasti kädestä. Silloin tällöin erosi joku perhe pääjoukosta ja hävisi metsään, kääntyen omaan luolaansa johtavalle polulle.
Niinpä poikkesi Vaarakin perheineen syrjään siitä ryhmästä, missä Ab ja Tammi kulkivat, ja heitä seurasivat tuliset katseet. Molemmat neitoset, Nopsajalka ja Kuukasvo, olivat astuneet yhdessä jaaritellen kuin varikset. He olivat pujotelleet punasia marjoja ruohonkorsiin, ripustaneet niitä tukkaansa ja kaulaansa ja olivat siten aika koreita katsella. Nopsajalka nauroi tapansa mukaan oikullisesti mille hyvänsä ja tuo tukeva toveri säesti uutterasti hänen ilakoimistaan.
Olipa sentään hetkiä, jolloin hillitsemätön Nopsajalka kävi miettiväiseksi ja niin hiljaiseksi, että se ihmetytti toista tyttöä. Isompaa neitoa oli kevyesti koskettanut tuo nimetön voima, joka on kaikkina aikoina saanut miehet ja naiset muuttumaan. Hänellä oli mielessään Abin vakava muoto eikä se tahtonut millään haihtua sieltä. Tietysti ei hän voinut eikä koettanutkaan selittää mielialaansa. Nuorukaista ajatellessaan hän tunsi sisässään omituisen väristyksen, ikäänkuin pelkoa; mutta toistamistaan hän toisti itsekseen, ettei hän pelännyt. Koko ajan hän saattoi nähdä Abin kasvot ja hänen kaihoisan ja valloitushaluisen katseensa; vaan olipa hänen silmissään, kun ne kohtasivat hänen omansa, jotain muutakin, jota tyttö ei voinut tajuta eikä tuntea. Itse ei hän saattanut puhua tuosta nuorukaisesta, mutta Kuukasvo ei ollut joutunut niin valtaavan vaikutuksen alaiseksi.
"He ovat samannäköisiä", hän virkkoi.
Nopsajalka myönsi sen, tietäen toverinsa tarkoittavan Abia ja Tammea. "Mutta Ab on solakampi ja väkevämpi", jatkoi Kuukasvo ja Nopsajalka myönsi yhtä välinpitämättömästi, sillä kuinka olikaan, niin muisti hän noista molemmista selvästi vain toisen. Hänen mietteensä kävivät rohkeammiksi: "Entäpä jos hän tahtoisi kantaa minut luolaansa?" Ja sitten hän koetti paeta tuota ajatusta, kaikkea, jokaista, lähti juoksemaan ja jätti jälelle koko seurueen. Hän ennätti isänsä luolaan aikoja ennen muita ja seisoi nauraen sen suulla, kun muu perhe ja Kuukasvo, joka aikoi jäädä yövieraaksi, saapuivat verkalleen perille.
Eikä ollut Abkaan, tuo hilpeä ja voimakas nuorukainen, aivan entisellään matkatessaan joukkoineen kotia kohti. Muuttunut oli hänenkin mielensä, hän erosi Tammesta ja jättäytyi tuon pienen seurueen loppupäähän, kun se kulki kierrellen metsän halki. Ennen pitkää huomasivat toisetkin hänen mielialansa ja koska kaikki tunsivat hänet pikaluontoiseksi ja vahvakätiseksi, niin hänen annettiin kulkea rauhassa äreine mietteineen. Hän tunsi rinnassaan ahdistusta ja polttoa. Ja Tammelle hän oli kiukuissaan siitä, että tämä oli katsellut Nopsajalkaa lämpimin silmin. Mokomakin! Kun hänen olisi pitänyt tietää, että Ab katseli tyttöä! Tämä teki hänen mielensä raivoiseksi, ja siihen tuli lisäksi alakuloisuutta, sillä tyttö saattoi hänet ymmälleen. "Kuinka saan hänet omakseni?" hän mutisi itsekseen astuessaan edelleen.
Mutta kulkueen etupäästä kuului hälinää ja ilonpitoa. Noin mieslukuisina ei luola- ja raakkuihmisten tarvinnut välittää villipedoista, he olivat voineet hetkeksi vapautua pelosta ja saaneet yllinkyllin ravintoa: niinpä he tunsivat olevansa nyt kerrassaan hupaisella tuulella. Varsinkin olivat nuoret miehet haltioissaan ja huimalla päällä. Mutta vaarallisia ja huimia olivat heidän huvituksensa. Siinä oteltiin sekä painittiin ja hurjapäisimmät sinkauttelivat kivikirveitään, vieläpä toisinaan tovereitakin kohti. Päästettiinhän tosin aina varoitushuutoja, mutta heitto tapahtui niin hurjalla, tiedottomalla voimalla, että elävään maaliin osaaminen olisi voinut tuottaa surman.
Ab oli syventynyt mietteisiin, jotka olivat perin erilaisia kuin tuo karkea kisailu, ja hän tuli hermostuneeksi ja kärsimättömäksi. Hänkin halusi tytön tavoin paeta aatoksiaan, hän syöksähti eteenpäin yhtyäkseen aseitaan viskelevään ja heiluttelevaan etujoukkoon ja oli ennen pitkää heidän tyhmänrohkean leikkinsä nopea ja reipas johtaja, koko hälinän keskusta. Heittipä joku jäntevä mies kivikirveensä tai tukevan piikärkisen keihäänsä johonkin vihantaan puuhun ja toiset seurasivat hänen esimerkkiään, kunnes koko maali oli aseiden peitossa; merkin saatuaan kaikki hyökkäsivät paikkaa kohti koettaen ennättää ensimäisinä perille ja kiskaista aseensa irti, ennenkuin toiset saapuivat. Se oli hauskaa kilpailua, mutta liian varomatonta: siinä saattoi helposti tapahtua onnettomuuksia. Seurasi kokonainen sarja tällaisia hurjia leikkejä, ja vanhukset hymyilivät kuullessaan tuon ripeän kilpailun hälinän ja juoksivat itsekin minkä jaksoivat, pysyäkseen voimakkaamman joukon kintereillä.
Ab oli kaikissa leikeissään osoittautunut varsin nopeaksi. Nyt hän juoksi etummaiseksi ja kiskasi voittajana irti keihäänsä, pyörähti sitten ympäri ja riensi polun vartta myöten takaisin sekaantuakseen matkamiesten keskelle, sillä hän tahtoi olla osallisena ja ensimäisenä niin monessa kilpailussa kuin suinkin. Kuului uusi merkkihuuto, pääjoukko teki uuden hyökkäyksen, ja hän hypähti muista erilleen ja lähti juoksemaan saadakseen tilaisuuden heittää jälleen yhtä hyvin. Polun keskellä kohosi iso tammi ja sitä kohti oli jo lennätetty muutamia keihäitä, tähdättyinä erääseen valkeaan sienimäiseen kasvannaiseen, jonka ensimäinen heittäjä oli valinnut maaliksi. Tällä kertaa vaadittiin tarkkuutta. Ab loikkasi muutaman kyynärän edelle muista ja sinkahutti keihäänsä menemään. Hän näki valkoisten sirpaleitten lentävän irti tuosta kääpämaalista, ja keihäänvarren tutisevan, kun kärki tunkeutui syvälle puuhun, ja sitten hän tunsi toisessa jalassaan äkillisen pistoksen ja kipua. Hän kaatui polun syrjään pensaiden sekaan, juuri kun tuo hurja lauma, nuoret ja vanhat, pyyhälsi ohitse. Hän oli tullut rammaksi eikä voinut kävellä, ja vaikka hän huusi kovalla äänellä, ei kukaan kuullut häntä huolettoman kilpailun hälinässä. Hän koetti jälleen ponnistella pystyyn, mutta toinen jalka petti ja hän kaatui uudestaan pitkälleen.