Siinä hän nyt makasi aivan polun vieressä, melkein aseetonna ja metsän petojen saaliina. Se, mikä oli satuttanut häntä niin ankarasti, oli takaapäin heitetty keihäs. Voimakkaasti lennätettynä se oli iskenyt erääseen pehmeään puunrunkoon ja luiskahtanut siitä syrjään; kärki oli osunut nuoren miehen pohkeeseen, tunkeutuen hieman itse luuhunkin ja lamauttaen jokaisen hermon. Piikiven särmät olivat katkaisseet pari suontakin, joista nyt vuoti runsaasti verta.
Mutta se ei merkinnyt mitään, todellinen vaara johtui hänen avuttomuudestaan. Ab oli yksin ja sopi mainiosti ravinnoksi niille metsänolioille, jotka ennen pitkää tulisivat etsimään häntä. Villipedoilla oli ihmeellinen vainu. Mies koetti kohottautua pystyyn, mutta painautui taasen äreänä pitkälleen. Kaukaa kaikuivat yhä heikoten nauravien keihäänheittäjäin huudot.
Tämä voimakas nuori mies, joka oli nyt jäänyt yksikseen melkein varman kuoleman uhriksi, ei sentään antautunut kokonaan toivottomuuden valtaan. Olihan hänellä vielä oivallinen kivikirveensä ja pitkä, terävä kivipuukkonsa. Ainakin voin haavoittaa jotakin tuntuvasti, ennenkuin minut syödään, hän mietti tuimana itsekseen. Ja sitten hän painoi lehtiä haavansa päälle, laskeutui selälleen ja odotti.
Kauaa ei hänen tarvinnutkaan odottaa eikä hän ollut muuta ajatellutkaan. Kukaan ei tietänyt paremmin kuin hän, kuinka täynnä metsät olivat verta vainuavia ihmissyöjiä. Hänen tarkka ja tottunut korvansa kuuli etäältä yhä lähenevää sipsutusta. "Susia", hän virkkoi ensin itsekseen ja sitten, "hyeenoja", sillä askeleet olivat erehdyttäviä. Hän tuli ymmälleen. Tuo käynti oli säännöllistä eikä se kuulunut metsästä, vaan itse polulta. Hän joutui kauhun valtaan ja ryömi syvemmälle varjostoon, kun hän huomasi, että askeleet ensin taukosivat ja taas lähenivät, etsien ja epävarmoina. Ja sitten kajahti voimakas ihmisääni huutaen hänen nimeänsä ja se oli Tammen ääni! Hän ei voinut hetkeen vastata ja huudahti sitten riemuisasti.
Hyökätessään joukon mukana eteenpäin Tammi oli nähnyt Abin haavoittuvan ja kaatuvan; mutta hän oli arvellut sen olevan jotain vähäpätöistä, koska taaempana tulijat eivät olleet päästäneet mitään hälyytyshuutoa, ja niin hän oli jatkanut matkaansa muiden mukana. Lopulta hän oli kuitenkin huomannut, että Ab oli poissa, oli tiedustellut ja sitten — pyydettyään ensin lähimpiä tovereitaan jäämään muista jälelle ja odottamaan häntä — lähtenyt juoksemaan takaisin sitä paikkaa kohti, missä hän oli viimeksi nähnyt ystävänsä. No, helppoa oli peittää Abin lamauttava, mutta ohimenevä haava kosteilla lehdillä. Nojautuen toveriinsa ja pahasti ontuen hänen onnistui vihdoin saavuttaa Tammen seurue, joka oli jo ruvennut nureksimaan tuota viivyttelyä. Nyt Ab sai kaksi auttajaa ja loppumatkasta suoriuduttiin helposti. Abin kotipolulle saavuttua Tammi seurasi ystäväänsä ja molemmat viettivät yönsä yhdessä.
Kun Ab oli päässyt omaan vuoteeseensa ja näki Tammen lepäävän vierellään, niin hän tunsi hämmästyksekseen, ettei ainoastaan hänen ruumiillinen kipunsa ollut poistumassa, vaan että tuo toinenkin, suurempi, oli hävinnyt. Ahdistus ja poltto olivat kadonneet hänen rinnastaan eikä hän tuntenut enää kiukkua Tammea kohtaan. Hänen ajatuksensa kehittyivät sokeasti, mutta suoraa päätä johtopäätöksiin. Hän oli melkein halunnut surmata Tammen ja ainoastaan siitä syystä, että kumpikin oli havainnut erään hennon, ihanan olennon sulouden ja tahtonut hänet omakseen. Sitten hänelle oli tapahtunut jotain vaarallista ja tämä samainen Tammi, hänen ystävänsä, mies jonka hän oli halunnut surmata, oli tullut takaisin ja pelastanut hänen henkensä.
Silloin nuoressa luolamiehessämme heräsi se tunne, jota me kutsumme kiitollisuudeksi ja johon oli sekoittunut vähän sitäkin, mitä me nimitämme kunniantunnoksi. Kiusaantuneena ja unettomana hän mietti monellaisia asioita; ja kenties lievä, mutta silti kiihottava haavakuume teki hänen käsityskykynsä terävämmäksi. Hän muisteli, kuinka he molemmat, hän ja Tammi, olivat yhdessä rakentaneet suunnitelmia ja antautuneet alttiiksi vaaroille, muisteli yhteisiä poikamaisia hullutuksia, tappioita ja voittoja, kuinka usein Tammi oli viime aikoina auttanut häntä, kuinka hän oli kerran pelastanut Tammen hukkumasta rämeikön lietteeseen ja kuinka Tammi nyt oli maksanut tuonkin velan korjaamalla hänet villipetojen kynsistä ja varmasta kuolemasta. Ei yksikään — ja tunsihan hän monta luolamiestä — ei yksikään toinen koko tuossa huolettomassa, iloisessa seurueessa ollut kaivannut häntä, paitsi Tammi. Varmaankaan ei hän olisi kyennyt selittämään syytä, mutta hän tunsi itsensä iloiseksi voidessaan palkita kaiken sen niin runsaasti, että hän jäi sittenkin saamamieheksi. Hyvä, että hän oli pitänyt jousen ja nuolet omana salaisuutenaan! Sen hän nyt ilmaisisi Tammelle. Ja niinpä tapahtui, että myöhään sinä iltana, kun nuotio oli palanut pieneksi eikä ollut viisasta puhua kovempaa kuin kuiskaten, Ab kertoi Tammelle uudesta aseestaan, sen keksinnöstä, käytöstä ja merkityksestä metsästettäessä ja taisteltaessa. Noutipa hän vielä oivallisimman jousensakin ja paraimmat nuolensa, kertoi Tammelle, että ne olivat nyt hänen ja lupasi opastaa häntä seuraavana päivänä. Hänen hämmästyneellä ja ihastuneella toverillaan ei ollut paljoa sanottavaa tuon uutisen johdosta. Hän odotti hartaasti aamunkoittoa, mutta ojensi silti raajansa lehväpatjalle ja nukkui makeasti. Niin teki hiukan myöhemmin myöskin Ab, lievästä kuumeestaan huolimatta.
Aamu koitti ja luolaväki nousi askareilleen. Ensin syötiin lyhyt, mutta vahva ateria ja sitten Ab, Tammi ja Rampa-ukko, jolle Ab oli haastellut pitkään syrjässä, lähtivät luolasta metsään. Siellä Tammi sai oppia tuntemaan tuon uuden aseen voiman ja kuinka sillä saattoi turvallisen välimatkan päästä tuottaa surman. Suuremmoinen oli tuo aamu kaikille kolmelle, yksinpä ankaralle ja tarkalle opettaja-vanhukselle, kun he nyt pitivät kokousta metsän kulmassa ja kahden keksimä salaisuus ilmaistiin kolmannelle. Ja Tammi oli aivan haltioissaan. Hän ei ollut ensinkään hidasjärkinen, vaan käsitti kohta kuinka äärettömän edullinen oli tuo uusi tapa surmata ne olennot, joita he söivät tai pahimmin pelkäsivät. Tuskinpa hän saattoi pidättyä koettamasta sitä itse heti paikalla. Ennen puoltapäivää hän oli jo matkalla vieden mukanaan jousen ja oivia nuolia. Kun hän katosi metsään, ei Ab sanonut mitään, mutta itsekseen hän mietti: "Pitäköön hän vain kaikki jouset ja nuolet, jotka hän voi valmistaa, mutta Nopsajalan tahdon itselleni!"
Ab ja Rampa palasivat jälleen luolaan, nuorukaisella oli jousi kädessään ja nuoli valmiina. Heidän viereltään kuului metsästä kevyttä astuntaa ja lehtien kahinaa. Silloin nuoli sovitettiin jänteeseen ja Rampa-ukko, joka oli vahvakätinen, vaikkakin heikkojalkainen, kohotti keihästään. Tänäpäivänä eivät ystävämme etsineet kahakkaa, he asettuivat vain valmiiksi puolustautumaan. Kovin heitä kummastutti tuo ääni, jonka heidän terävät korvansa erottivat. Heidän rinnaltaan kaikui yhtämittaista tassutusta, mutta syvällä metsänsiimeksessä kuului kulkevan jotain uhkaavia seuralaisia.
Jännittyivät siinä hermot. Tuima Rampa-ukko, joka uskoi tiedottomasti sallimukseen, osasi pysyä rauhallisempana kuin nuori seuralaisensa, joka oli asestettu jousella, kivikirveellä ja puukolla. Lopulta saavuttiin avoimelle paikalle, jonka poikki tuo tuttu polku johti. No, nyt täytyi vaaran tulla ilmi. Molemmat miehet astuivat esiin aukeamalle, ja seuraavassa tuokiossa hypähti sille kisaillen ja ystävällisesti tervehtien nuo kaksi sudenpentua, jotka olivat leikkineet luolan ympärillä niin kauan; ne elivät nyt erillään heimolaisistaan ja viihtyivät paremmin ihmisen seurassa. No, siitä syntyi naurua ja aseet saivat jäädä rauhaan.