KAHDEKSASTOISTA LUKU.
RAKKAUS JA KUOLEMA.
Kovin oli nuori metsäläisemme Ab muuttunut entisestään. Jotain muuta oli hänellä nyt mielessään kuin villipedot ja niiden pyydystäminen. Vaistomaisesti hänen metsästysretkensä suuntausivat luoteista kohti ja pian se tapahtui varmoin tarkoituksin. Hänen oli nähtävä jälleen Nopsajalka! Siitä pitäen hän samoili vuoriston seutuvilla, eikä tämä erämies ollut koskaan vaaninut riistaa tai varonut villipetoja niin terävin ja valppain silmin, kuin hän nyt tähysteli muuatta hentoa luolaneitoa ilmestyväksi. Vaaran kodin tienoilla ei ollut sanottavasti riistaa eikä vaarallisiakaan eläimiä, sillä tuo väsymätön ja älykäs erämies oli asustanut siellä vuosikausia ja oppivathan metsän eläjätkin yhtä ja toista. Senpä vuoksi Nopsajalka saattoikin kuljeskella etäämmälle kodistaan kuin useimmat silloiset tytöt.
Tämän kaiken Ab tiesi varsin hyvin, sillä vanhan Vaaran taitavuus ja rohkeus oli laajalti tunnettu luolamiesten keskuudessa. Ab oli siis selvillä siitä, että hän metsästeli huonoriistaisella seudulla, ja hävettihän se häntä hiukan. Mutta siellä hän vaan vaelteli ja vaaniskeli neitoa, joka saattoi ilmestyä jollekin metsäpolulle verrattain turvassa salon nälkäisten ihmissyöjäin hyökkäyksiltä.
Kaikkea aikaansa ei tämä villi rakastaja kuitenkaan kuluttanut harhailemalla haluamansa tytön mahdollisilla joutopoluilla. Lempi oli hänessä herättänyt eloon samoja ajatuksia kuin miljoonissa vakavissa rakastavaisissa myöhemmin. Miten oli hänen meneteltävä, jos Nopsajalka suostuisi häneen? Olihan hän, vain tuollainen iso, nuori soturi ja metsästäjä, joka vielä vietti melkein kaikki yönsä jollakin lehtivuoteella taattonsa luolassa. Omaa vaimoa varten oli hankittava myöskin oma luola. Verrattuna hänen ensimäisiin tunteisiinsa tyttöä kohtaan tämä ajatuksenjuoksu oli jotain uutta ja samalla jalompaa, kuten me nykyajan ihmiset käsitämme. Hän tahtoi pitää huolta omastaan. Hän halusi saada luolan, johon kannattaisi viedä sellainen nainen kuin vanhan Vaaran tytär Nopsajalka, joka hänen mielestään oli suloisin ja ylhäisin elävistä.
Kun kulki joen vartta ylöspäin kauas Tammen kodin ohi ja tuolle puolen välkkyvien marskimaiden ja punertavien kanervikkojen, jotka tekivät mäet niin hauskan näköisiksi, tapasi joen äyräälle ulottuvan jylhän ja ihanan kallioniemekkeen, joka oli sankan metsän peitossa. Se oli aimo alue, jonka joku luonnonmullistus oli kohottanut ylöspäin; sinne oli muodostunut hyvää maaperää aarniometsille ja samalla avaroita luolia vastaisiksi asuinpaikoiksi ihmiseksi kutsutulle luontokappaleelle. Mutta puut kantoivat terhoja ynnä hedelmiä ja niin saapui metsään suuret laumat sellaisia eläimiä, jotka saivat ravintonsa näistä, ja myöhemmin sellaisia, jotka rakastivat rehevää ruohostoa; lopuksi seurasivat sitten ne, jotka elivät edellisistä, kaikki lihansyöjät, jotka kohtelivat ihmistä kuten muitakin eläviä olentoja: hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja söivät suuhunsa. Tuo vuoriniemeke, jolla tapasi niin runsaasti riistaa, terhoja ja hedelmiä, oli siis vaarallisin koko seudulla ihmisten asua. Siellä oli syviä, kuivia luolia, mutta eipä ollut yksikään luolamies vielä uskaltanut laatia sinne kotiansa.
Juuri tähän kallioniemekkeeseen kohdisti nuori rakastunut mies huomionsa. Pitäisikö hänenkin säikkyä tuota yksinäistä ylänköseutua, koska muut olivat pelänneet rakentaa sinne kotiansa? Siellähän sai yllin kyllin ravintoa ja jos oli tarjona runsaasti taistelujakin, niin sitä parempi! Eikö hän ollut kyllin voimakas ja nopea, eivätkö hänen keihäänsä ja kirveensä olleet paraimmat? Ja ennen kaikkea, olihan hänellä tuo uusi ase, joka teki ihmisen niin paljon etevämmäksi kaikkia petoja! Se juuri oli sopiva paikka kodille, josta oli tuleva paras koko siinä luola-asutuksessa. Siellä oli oleva ylenmäärin riistaa ja kaikellaista ravintoa. Sellaiseen asemaan tarvittiin rohkea mies ja melkein yhtä urhea vaimo, mutta eivätkö hän ja se tyttö, jonka hän aikoi viedä sinne, täyttäneet kaikkia vaatimuksia? Hän oli tehnyt päätöksensä.
Ab löysi erään pienen aukeaman varrelta puhtaan ja kuivan luolan ja sitä hän paranteli, kuten rakastaja ainakin, järjestäen sisustan sopivaksi kodiksi sille naiselle, jonka hän oli päättänyt tuoda sinne. Hänellä oli päähänpistoja sellaisia kuin rakastajilla on ollut aina niistä ajoista alkaen, jolloin plesiosaurus kaivoi lämpimän meren rannalle onkalopesän eriskummallisille poikasilleen, aina myöhempään aikaan asti, jolloin miehet ovat tuhlanneet omaisuuksia lemmittyjensä makuusuojain koristamiseksi.
Monta päivää hän sai työskennellä. Kirveellään hän veisteli pois terävät särmät luolan seinämistä ja siten saamillaan ja ulkoa tuoduilla kiviliuskareilla hän teki permannon valkoiseksi, puhtaaksi ja melkein tasaiseksi. Sitten hän rakensi tulisijan ja kaiversi erääseen isoon paateen, joka sattui sijaitsemaan luolan sisäpuolella, syvennyksen juomaveden säilyttämistä tai lihan keittämistä varten. Suulle hän laati ahtaan käytävän, josta ei juuri häntä leveämpi olento päässyt tunkeutumaan sisälle. Vielä hän kantoi luolaan ison kasan lehtiä ja laati niistä erääseen loukkoon tilavan vuoteen; sen hän peitti pehmeillä nahoilla, sillä hänellä oli jo itselläänkin aimo varasto sellaisia. Vipunaan paksu, sitkeä oksa hän vieritti lopuksi aikamoisen paaden lähelle luolan suuta, ja niin hänellä oli koti valmiina. Vaimo vaan puuttui vielä.
Ab etsiskeli ja odotteli kärsimättömänä, mutta päättäväisenä. Eräänä päivänä hän oli surmannut ison metson — sen jälkeläisiä tapaamme vieläkin pohjoismaiden metsissä — tehnyt tulen ja aterioinut ja sitten vaistomaisesti kiivennyt erään suunnattoman puun alimmalle, leveälle oksalle, sijoittuen nukkumaan yltäkylläisen sikeää unta. Siinä hän makasi iso haara vuoteenaan ja molemmin puolin suojanaan vihreitä oksia ja nukkui makeasti parisen tuntia. Sitten hän heräsi velttona ja huolettomana, mutta ateria ja uni olivat tehneet hänelle varsin hyvää. Iltapäivä ei ollut vielä kulunut kovinkaan pitkälle ja aurinko valaisi ystävällisesti häntä kuten tuhansia muita elämästään nauttivia olentoja. Hänen ympärillään alkoi ilmetä ikäänkuin heijastusta aamuisesta elämästä, kuten aina on laita saloissa ja kesyttömien eläinten parissa. Metsäelämän ihmeellinen häly rupesi uudistumaan. Herätessään tuo nuori mies tunsi elinvoiman tykyttävän jokaisessa suonessaan. Kaikki oli kaunista katsella. Hänen korvissaan helisi satoja ääniä — lintuset olivat jo aloittaneet iltalaulunsa, vaikka iltapäivä olikin vielä niin varhainen, että ehtoosta tuskin oli aavistustakaan. Ja tuhansien kukkien ja yrttien tuoksu tunkeutui voimakkaana ja huumaten hänen aistimiinsa, kun hän sääriään sätkytellen lojui ylhäällä turvallisella vuoteellaan.