Pian hänet valtasi täydellinen turvallisuuden tunto. Hän huusi äänekkäästi noille hyppeleville, äriseville pedoille, jotka eivät enää kyenneet häntä vahingoittamaan. Hän kumartui etsimään teräviä kiviä, joita hän lennätti vimmastuneena niiden keskelle. Se tuotti hänelle hurjaa tyydytystä.
Äkkiä mies kaatui maahan, ihan ähkyen väsymyksestä. Luonto oli suuttunut ja huippukohta saavutettu. Uupunut juoksija makasi raskaasti hengittäen ja vaipui pian uneen. Suojelevat liekit tuottivat koleassa yössä myöskin suloista lämpöä, ja tuskin hänen ruumiinsa oli koskettanut maata, kun hän jo unohti kaiken ympärillään. Ainoastaan leveän rinnan kohoilu ilmaisi, että tuo ihminen, joka makasi tulen valossa aivan suojattomana, oli elävä olento. Levoton tuuli painoi toisinaan liekkejä pitkinä kielekkeinä häntä kohti, niin että kuumuus mahtoi käydä tavattomaksi; ja toisin ajoin se heitti ne päinvastaiseen suuntaan, jolloin kylmä viima henkäili yli nukkuvan. Mutta häntä ei häirinnyt mikään. Ab oli yhtä paljon karaistu kuumuutta kuin viluakin vastaan ja nukkui tuntikausia niin sikeästi, kuin vaan terve ihmisolento voi nukkua ankarain ponnistusten jälkeen. Sitten maassa makaava ruumis alkoi liikahdella levottomasti ja hänen huulensa mutisivat katkonaisia sanoja. Mies näki unta.
Sillä nukkujan maatessa — hän muisti sen herätessään ja ihmetteli sitä usein jälestä päin — Tammi hyppäsi liekkien läpi, kuten hän oli itsekin tehnyt, ja lepäsi pian huohottaen hänen rinnallaan. Tulen tohina, susien murina ja Tammen tuttu ääni sekaantuivat toisiinsa hänen korvissaan ja sitten hän ja Tammi juoksivat kilpaa pitkin epätasaista tannerta ja painivat, kamppailivat ja kisailivat, kuten niin usein ennenkin. Ja hetket kuluivat, tuuli kääntyi ja liekit melkein kärventivät hänet. Ab havahtui ja katseli ympärilleen Tulimaan jylhää luontoa. Sillä yö oli kulunut ja aurinko noussut ja jälleen laskenut sen jälkeen, kuin uupunut mies oli kaatunut maahan ja käynyt tajuttomaksi.
Ab pyörähti vaistomaisesti hiukan etäämmälle savuavasta liekkiseinästä ja kapsahti istumaan etsien silmillään Tammea. Häntäpä ei näkynytkään. Hurjistuneena juoksenteli Ab kallioilla hakien toveriaan ja kutsuen epätoivoisena häntä nimeltä. Samassa hetkessä kuin hänen äänensä kajahti käheänä, hänet valtasi äskeinen tapahtumain muisto. Hän näytti siinä tulen punertavassa valossa seisoessaan epätoivon kuvapatsaalta. Tammi oli kuollut; hän oli surmannut Tammen ja haudannut hänet omin käsin, ja kuitenkin hän oli nähnyt ystävänsä hetkinen sitten! Tämä oli loikannut liekkien läpi, painiskellut ja juossut kilpaa Abin kanssa, he olivat haastelleet keskenänsä ja kaikesta huolimatta Tammen täytyi olla maan povessa tuolla salossa pikku kukkulan juurella. Tammi oli kuollut. Kuinka hän voisi päästä ylös maan povesta.
Pelko kouristi Abin sydäntä, hänen jalkansa vapisivat. Hän vinkui kuin eksynyt ja orpo koira ja kyyristyi lähelle vieraanvaraista tulta. Outojen, uusien vaikutelmien paino rutisti hänen aivojaan. Muisti hän Rampa-ukon joskus mutisseen, että vainajia oli nähty liikkeellä senkin jälkeen, kuin olivat joutuneet syvälle maahan; mutta hän tiesi, ettei sellaisia asioita ollut hyvä ajatella tai pohtia.
Jälleen Ab hypähti seisaalleen. Ei käynyt sulkeminen silmiään, sillä silloin hän näki selvästi Tammen makaavan matalassa kuopassa mustassa mullassa ja eroitti nuo kasvot, jotka Ab oli kiiruhtanut ensiksi peittämään haudatessaan ystävänsä. Ja niin kului yö, unen tullessa säännöttömästi ja vain hetkiseksi kerrallaan. Ab ei voinut löytää paluutietä oudossa tulenvalossa eikä uskaltanut lähteä uudelle yöretkelle petojen luvatun maan halki. Häntä alkoi jo nälkäkin vaivata, raa'an voiman hurja nälkä, jota hirvittävät ponnistukset vielä kiihoittivat, mutta hänen täytyi odottaa aamuun asti. Loppumattomalta tuntui yö eikä löytynyt lievennystä raateleville ajatuksille. Viimein aamu kuitenkin koitti ja toiminta vapautti hänet ahdistuksesta.
KAHDESKYMMENES LUKU.
TULIMAA.
Oli valoista ja aurinko paistoi ihan Abin pakopaikkaan. Nyt, aistimien toimiessa, hän ei voinut olla ihmettelemättä ympäristöään. Hän oli metsäaukeamassa, joka oli painunut niin syvään, että se muodosti laakson. Sen ympärillä, idässä, pohjoisessa ja lännessä, kohosi liehuvana, aaltoilevana seinänä tulikehä, jonka läpi hän oli hypännyt; paikoitellen se oli kuitenkin mitättömän korkea. Etelässä ja kaartuen hiukan itäisellekin sivulle yleni kallioseinä, joka arvattavasti oli metsäisen niemekkeen loppupää, sillä aivan sen reunalla kasvoi tiheässä puita, joiden viheriöitsevät oksat riippuivat jyrkänteen ylitse. Jostain halkeamasta idän puolella syöksyi esiin kuohuisa puro, vieri laakson halki ja katosi sitten johonkin solaan lännen puolelle.
Tällä tulen ja kallion piirittämällä alueella ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, ottamatta lukuun lintuja, jotka visertelivät pensaissa puron partailla, kukkasilla keinuvia perhosia ja muita hyönteisiä, jotka hymisivät hiljaista aamulauluaan. Kaikkea tätä Ab katseli ihastuneena ja kummissaan, mutta tajuamatta. Ei hänellä kuitenkaan ollut edessään mikään ihme. Se oli tuloksena jostain kohoamisesta siihen aikaan, jolloin maan jäähtynyt kuori oli jonkun verran ohuempi kuin nykyään ja jolloin maanjäristykset, vaikkei vielä ollutkaan kaupunkeja hävitettävinä, tekivät toisinaan jonkun verran tuhoa muuttamalla maiseman piirteitä.