Maahan oli syntynyt iso puoliympyrän muotoinen rako, jonka molemmat päät ulottuivat jyrkän vuorenseinämän luo. Luonnonkaasu, tuhansien vuosisatain kasvullisuuden tuote, oli saanut tilaisuuden purkautua ja ruvennut tunkeutumaan ulos. Jokin oli sytyttänyt sen, liekö se sitten ollut salama ja tuleen leimahtanut puu tai joku luolamies, joka oli tehnyt valkean, joutuen heti onnistuessaan tuhon omaksi. Tuloksena oli liekkimuuri. Siihen aikaan se oli varsin luonnollista ja tavallista. Lähistöllä loimusi useampia alati palavia liekkirivejä — kuten nykyäänkin Pohjois-Aasiassa — mutta Ab tunsi nämä tulet vain Rampa-ukon kertomuksista. Ihmetyksen valtaamana hän katseli nyt tuota näkyä.
Mutta tämä mies oli nuori ja varsin vahva, hänellä oli soluja uudistettavina ja ruumis alkoi vaatia hoitoa. Hänen täytyi saada syötävää. Hän juoksenteli tarkastellen sinne tänne ja havaitsi pian että laakson länsipäässä, missä puro tyrskyi paasien välitse alempana sijaitsevalle tasanteelle, oli helppo päästä ulos tulen kiertämältä ja suojelemalta alueelta. Kiivettyään puron epätasaista äyrästä myöten hän joutui mukavammalle rinteelle ja -saattoi sieltä kavuta sankkaa metsää kasvavalle ylätasangolle. Siellä hän arveli löytävänsä jonkinlaista ravintoa, vaikk'ei hänellä ollutkaan muuta asetta kuin Tammen veitsi. Mutta olihan edessä metsä ja siis pähkinöitä!
Ennen pitkää hän oli metsässä, harmaarunkoisten, mustankirjavien pyökkien ja rosoisten ruskeiden tammien keskellä. Maahan varisseiden lehtien joukosta hän löysikin terhoja ja pähkinöitä, vaikk'ei sato ollutkaan mainittavan runsas. Niistä luolaihminen sai kuitenkin kohtuullisen hyvää ravintoa, ja Ab söi ahnaasti sen verran kuin löysi. Aterioituaan hän kohosi maasta ja alkoi katsella ympärilleen.
Hänellä ei ollut nyt muuta asetta kuin piiveitsi ja sellaistahan saattoi käyttää vain käsikähmässä. Ollappa hänellä nyt kirves ja keihäs ja tuo vahva joutsi, jolla voi vahingoittaa niin pitkän matkan päästä. Mutta olihan kuitenkin saatavissa muuan ase: nuija. Hän kuljeskeli tarkastellen kaatuneiden puiden latvoja, väänteli niiden kuivettuneita oksia ja repäsi lopulta irti sellaisen, josta sai taittamalla karkean, mutta käyttökelpoisen nuijan. Oli sekin parempi kuin paljas käsi.
Sitten Ab alkoi päättäväisesti astua jälleen kohti tavallista elämää. Salon halki johti epämääräisiä villieläinten tallaamia polkuja. Niitä samotessaan mies mietiskeli syvästi.
Hän ajatteli tulimuuria, vaan ei saattanut parhaimmalla ymmärrykselläänkään päästä selville sen alkuperästä; niinpä hän hylkäsi koko asian, koska se oli käsittämätön. Se oli tuorein kysymys ja ensimäiseksi pohdittava. Mutta jälellä oli vielä muitakin ja ne palautuivat hänen mieleensä toinen toisensa perästä. Kulkiessaan eteenpäin koiran hölkkää hän ei juuri tuntenut sanottavaa pelkoa, vaikka olikin melkein aseeton. Hän oli tarkkanäköinen ja liikkui metsässä päivänvalossa. Nuija kädessä hän kyllä pystyi suojelemaan itseään pienemmiltä pedoilta, ja jos ilmestyi vaarallisempia, niin saattoihan silloin kavuta puuhun. Hänellä oli siis tilaisuutta mietiskellä astellessaan.
Paljon hän mietiskelikin sinä päivänä, tuo kummasteleva mies, meidän varhainen esi-isämme. Eipä edes oikean suunnan etsiminen kääntänyt hänen huomiotaan muuanne. Hän ei pannut merkille auringon asemaa, ei purojen lähdevesien kulkua eikä sammaleen paikkaa puiden rungoilla. Vaistoansa hän seurasi saloa samotessaan, tuota melkein käsittämätöntä lahjaa, joka lankeaa metsän olioiden osaksi. Sen omistaa susi ja intiaani ja joskus myöskin meidän aikamme valkoihoinen mies.
Kulkiessaan Ab vaipui syvempiin ja sitkeämpiin ajatuksiin kuin milloinkaan ennen elämässään. Olihan hän nyt yksin, uudet ja oudot seudut olivat laajentaneet hänen tietopiiriään ja nopeat tapahtumat teroittaneet hänen käsityskykyään. Päivämääriä oli koko hänen olentoaan hallinnut Nopsajalan tapaaminen mammutinpeijaisissa ja ne tapahtumat, jotka olivat äkillisesti seuranneet tuota kohtausta. Tammen surkea kuolema oli tehnyt hänen tuntonsa herkemmäksi. Sitäpaitsi se, mikä oli häntä viimeksi kohdannut, oli omiansa saattamaan hänet sellaiseen tilaan, että hän kykeni tajuamaan entistä paremmin. Viisaat miehet arvelevat nimittäin, että runsas määrä kiihottavaa ainetta tai suuri puute tekevät aivot kykeneviksi toimimaan hyvin, vaikka puute tuottaa paremman tuloksen. Marcus Aureliuksen askeettisuus sai aikaan paljon enemmän kuin yhdenkään nuoren roomalaisen kirjailijakeikarin juopottelu. Paastoavien ajattelijain luoma kirjallisuus on todellakin oivallinen.
Ponnistettuaan päiväkausia voimiaan äärimmilleen Ab ei ollut vielä syönyt lihaa ja ne voimakkaat vaikutelmat, joiden alaiseksi hän oli joutunut, tapasivat siis paastoavan miehen. Karkea ja kehittymätön luolan lapsi kohosi hetkeksi tunnelmain ja mielikuvituksen ilmapiiriin. Ja tämä kokemus vaikutti huomattavassa määrässä koko hänen myöhempään elämäänsä.
Astuskelevan miehen valtasivat tuon tuostakin tunteet, jotka ehdottomasti seuraavat hurjaa rakkautta, surmatyötä, epämääräistä katumusta ja jonkun hämärän pelkoa. Hän näki Nopsajalan kasvot ja vartalon, näki uudelleen kamppailun, joka oli tuottanut kuoleman hänen nuoruutensa ystävälle ja kasvinkumppanilleen. Hän muisti hämärästi puolihullun pakonsa, kulun pelätyn rämeikön poikki ja varsinkin susien takaa-ajon. Tulimaa ja yleensä kaikki se, mikä oli tapahtunut hänen herättyään, oli luonnollisesti vielä tuoreena muistissa. Kylläpä hänellä oli ajateltavaa!