Vaara ei ollut antanut aivojensa aivan levätä koko tätä aikaa. Monesti hän oli katsellut tyttärensä toveria, tuota hilpeätä, tummaveristä ja pulleata Kuukasvoa, ja havainnut tämän varsin miellyttäväksi. Tänään, kuunnellessaan tytön kertomusta, ei hän osoittanut sellaista tarkkaavaisuutta, kuin aiheen olisi luullut vaativan. Kuolemantapaus ei ollut mikään äärettömän tärkeä seikka, eipä edes miestappokaan. Ei hänkään kiihoittunut siitä vähääkään, vaan tuota sievää kertojaa katsellessa hänen aivoissaan heräsi verkalleen, kenties myöskin jonkinlaisen lemmen ja kotoisen vaiston jouduttamana, ajatus että tuostapa hän saisi puolison, joka vetäisi vertoja läheisimmän ympäristön parhaimmille. Hän ajatteli asioita suoraan, tämä metsämiehistä ensimäinen ja yleiseen kunnioitettu salon eläjä. Kun ajatus kerran oli herännyt, niin se kasvoi kasvamistaan ja kelpo Vaara oli tottunut käymään tuumasta toimeen. Viisikuudetta ikävuotta ei suinkaan ollut kokonaan jäähdyttänyt verta hänen pullistuvissa suonissaan. Hänellä oli edessään kosinta ja se oli suoritettava viipymättä. Saadakseen olla rauhassa hän käski toisen poikansa, Kivikäden, joka istui läheisellä paadella kuunnellen avosuin Kuukasvon kertomusta, lähtemään Nopsajalan ja veljensä luo metsään. Siellä saattoi liikuskella petoja, ja kaksi miestä tuli aina toimeen paremmin kuin yksi, lausui tämä viekas taatto-erämies-rakastaja.
Poika oli yhtä taitava vainuaja kuin joku punanahka tai austraalialainen metsästäjä; hän löysi pian veljensä ja Nopsajalan valitseman polun ja saavutti heidät. Kuunnellessaan heidän pakinaansa hän iloitsi siitä, että oli päässyt heidän seuraansa. Kolmisin riennettiin nyt laaksoa kohti. Puut alkoivat jo luoda pitkiä varjoja, kun he saapuivat kohdalle, missä jyrkempi vaaran rinne vaihtui loivemmaksi ja missä kaavittu maa, katkenneet oksat ja syvät jalan jäljet selvästi kertoivat eilispäivän kamppailusta.
Mutta olipa sen ohessa jotain muutakin. Taistopiirin reunassa oli kellertävän ruskea lehtimatto, jolle joku oli kaatunut. Sateen tasaisesti sullomalla puhtaalla lehtivaipalla näkyi täpliä, joiden purppura vasta äskettäin oli vaalentunut karmosiiniksi. Ja tuossa oli pinta röyheltynyt ja hiukan kuopalla. Kaikki kolme tiesivät, että siinä oli ihminen heittänyt henkensä. Sisarukset seisoivat rinnan lausumatta sanaakaan. Nuorukaiset olivat kummissaan; neitonen käsitti puoleksi asian laidan. Hän ei empinyt hetkeäkään. Varman vaiston ohjaamana Nopsajalka kulki, ajattelematta tai tietoisesti etsimättä, paikalle mihin ihminen oli haudattu tuoreen mullan ja kivien alle. Tuo hiljattain tasattu röykkiö puhui selvää kieltä.
Joku lepäsi siinä haudattuna, mutta ken? Oliko se Tammi, vaiko Ab?
"Kaivanko?" kysäsi Kivikäsi, valmistautuen työhön, ja samoin teki myöskin vanhempi veli, Oksa.
"Älä! älä!" huusi Nopsajalka. "Hän on haudattu syvälle ja yllä on kiviä. Yö lähestyy ja sudet ja hyeenat saapuvat, ennenkuin ennättäisimme tiehemme. Anna sen olla. Siellä on joku, mutta se, joka on hänet surmannut, on haudannut hänet. Hän tulee takaisin!" Nuorukaiset vaikenivat ja lähtivät seuraamaan Nopsajalkaa kotia kohti.
Aurinko oli jo laskemaisillaan mailleen, kun he saapuivat Vaaran luolalle. Siellä oli tapahtunut jotain, mutta tarpeetonta on ruveta kuvaamaan sitä yksityiskohtaisesti. Kelpo Vaara ei ollut mikään nahjus kosijaksi eikä Kuukasvokaan hermostunut neitonen. Perheen toisten jäsenten joutuessa luolalle hän keikkui jo sen emäntänä.
Tässä ei tullut kysymykseenkään, että "loukattu" perhe ryhtyisi kostohankkeisiin. Tyttö oli elellyt ijäkkään isänsä kanssa, jonka toimeentulosta hän oli puoleksi pitänyt huolta; kenties tämäkin siirtyisi nyt Vaaran luolaan, viettääkseen loppupäivänsä siellä saviastioita valmistellen ja kaikellaisissa muissa pikku hommissa. Näin alkoi uusi hallitusjärjestelmä.
Nopsajalalla ei ollut mitään sitä vastaan. Tämä omituinen emintimä oli ollut hänen nöyrä, mutta uskollinen ystävättärensä. Nopsajalka pysyi kaikkialla vallitsevana naisolentona ja hän tiesi sen, vaikka alistuikin aina voiman alle, muuta lakia kun ei ollutkaan. Siitä huolimatta hän osasi päästä tahtonsa perille. Kuukasvon kanssa hän tuli helposti toimeen, ja oikeastaan hänestä tuntui hauskalta, että ystävättärestä oli yht'äkkiä tullut pysyväinen asukas siihen luolaan, missä hän oli syntynyt ja viettänyt kaiken elämänsä. Kun molemmat tytöt kohtasivat toisensa ja Vaara ilmoitti lyhyesti asian laidan, niin kannattipa nähdä heidän muotoansa. Kuukasvon piirteet kuvastivat levottomuutta ja toivoa, Nopsajalan ensin äkillistä hämmästystä ja harmia, sitten ajattelua. Hetkisen mietiskeltyään kumpikin pyrskähti hilpeään nauruun.
Uutinen äsken keksitystä haudasta ei tehnyt sanottavaa vaikutusta tähän ryhmään; ainoastaan Nopsajalassa se herätti paljon mietteitä, mutta hän ajatteli äänetönnä. Häntä vaivasi kysymys: "kuka lepäsi siinä?" Miestappo ei tuntunut perheen muista jäsenistä lainkaan kummalliselta eikä kukaan moittinut murhaajaa tai ehdottanut häntä rangaistavaksi. Saattoihan toisinaan tapahtua sellaistakin, että luolamies, joka oli surmannut toisen, joutui arvaamatta vuorelta vierivän paaden alle tai kaatui viidakkoa kulkiessaan piikärkisen keihään lävistämänä. Mutta se oli vain vihastuneen isän tai veljen työtä, oikeuden kädellä ei ollut siinä asiassa mitään tekemistä, eivätkä sellaiset rangaistusyritykset olleetkaan erittäin tavallisia.