KOSINTA.
Abin karatessa Tammen kimppuun Nopsajalka lähti jäniksen lailla pakoon tuon raivostuneen parin luota ja livahti metsään. Häntä kannusti nyt uusi pelko ja se sai neidon juoksemaan nimensä mukaisesti. Kertaakaan taakseen katsomatta tai kulkuaan hiljentämättä hän saapui viimein läähättäen ja lopen uupuneena leikkikumppaninsa Kuukasvon luolalle, jonne oli vain tunnin juoksumatka hänen kotoaan.
Tyttö kohtasi ystävättärensä heti astuessaan luolaa ympäröivälle aukeamalle. Kuukasvo oli heittäytynyt sinä iltapäivänä joutilaaksi. Hän lojui velttona köynnöskiikussa, johon hän oli punonut taipuisan selkänojan, ja räpytteli unisena silmiään, kun vieras syöksähti esiin metsästä. Kuukasvo tunsi ystävänsä, päästi väräjävän ihastuksen huudon ja pudottautui huolimattomasti liukuen ja kierien maahan häntä vastaan. Nopsajalka ei virkkanut sanaakaan. Hän seisoi hengästyneenä ja antoi Kuukasvon melkein kantaen johtaa hänet mukavalle sammaleiselle istuimelle, joka oli tuon nuoren neidin tavallinen lepopaikka. Sille molemmat nyt vaipuivat, toinen äskeisen pelon ja perinpohjaisen uupumuksen, toinen äärimmäisen uteliaisuuden valtaamana. Kuukasvon oli mahdoton hillitä itseään ja odottaa tyynenä, kunnes Nopsajalka pääsi hengästyksestään ja saavutti puhekykynsä. Hän nipisteli ja pudisteli ystävätärtään ja vaati kärsimättömänä, melkein itkien, jotain selitystä. Tämä oli Kuukasvolle suuri hetki, suurin hänen elämässään. Hänen ystävättärensä ja käskijänsä huohottamassa ja säikähdyksissään kuin mikäkin heikko, vainottu metsän eläin! Se oli ihmeellistä. Lopulta Nopsajalka puhkesi puhumaan:
"Ne tappelevat kukkulan juurella!" hän sanoi ja heti Kuukasvo arvasi koko jutun, sillä tämä leveäsuinen luontokappale ei ollut suinkaan sokea.
"Miksi juoksit tiehesi?" hän uteli.
"Juoksin, kun pelästyin. Toinen heistä on varmaankin nyt hengetönnä. Hyvä että olen itsekään elossa", huohotti Nopsajalka. Sitten tyttö kätki kasvonsa käsiinsä muistaessaan Abin intohimosta ja kuolettavasta vihasta vääntyneet piirteet ja Tammen yhtä raivoisan muodon, kun tämä oli tarttunut häneen niin lujasti, että sormien jäljet näkyivät vielä sinisinä hänen käsivarsissaan, kaulassaan ja hennoilla vyötäisillään.
Sitten Nopsajalka, jonka mielenkuohu asettui vain verkalleen, kertoi vavisten koko tapahtuman. Huolettoman, hilpeän ja uskollisen ystävättären levolliset piirteet ja tyynnyttävä pakina tuottivat hänelle kuitenkin lohdutusta ja hän jäi luolaan yövieraaksi. Kun hän seuraavana aamuna lähti kotia kohti, niin Kuukasvo tuli saattajaksi.
Vähitellen Nopsajalkakin saavutti tavallisen mielialansa ja hiukan entistä huoletonta hilpeyttään. Mutta kun he olivat saapuneet kotiin ja Kuukasvo alkoi tyttöjen levättyä ja syötyä kertoa uudelleen hänen paostaan, isän ja molempien rotevien veljien kuunnellessa tarkkaavasti, vaikkakin ilman kiihtymystä, niin hän tunsi jälleen tuota hurjaa säikähdystä, kammoa ja epävarmuutta, joka oli vallannut hänet, kun hän ensin pakeni sitä, mikä tuntui hänestä niin hirvittävältä.
Hän hiipi tiehensä luolan suulta, jonka luona toiset istuivat nauttien keskikesän iltapäivä-tuoksua. Toisen veljistään hän viittasi mukaansa ja tämä tottelikin empimättä, sillä Nopsajalka oli melkein lapsuudestaan asti ollut perheessä käskijän asemassa — yksinpä voimakas isäkin ihaili ainoata tytärtään ja taipui helposti hänen tahtoonsa, vaikk'ei se ollutkaan ajan hengen mukaista. Tuo iso pojan-köntys liittyi halusta hänen seuraansa hyvin asestettuna ja valmiina mihin seikkailuun tahansa, ja molemmat katosivat varjojen tavoin metsän kohtuun.
Nopsajalka hoiti Vaaran taloutta, seudun suurimman erämiehen, joka vuosien taakasta huolimatta pysyi yhä vielä nuorena. Samassa luolassa asustivat myöskin tämän molemmat pojat, nekin sen ajan oivallisinta lajia. Tuo hento olento, jota he olivat hoivailleet hänen varttuessaan, piti heidät helposti vallassaan, vaikk'ei siihen aikaan vielä vallinnutkaan sanottavaa perherakkautta ja ritarillisuus oli luonnollisesti kokonaan tuntematonta. Vaaran vaimo oli kuollut kaksi vuotta sitten ja Nopsajalka oli tiedottomalla voimalla ottanut haltuunsa äidin paikan. Eihän tuolla tuulisella kukkulalla ollut toistakaan naista miehiä auttamassa.