KAHDESKOLMATTA LUKU.
KUHERRUSKUUKAUSI.
Aurinko säteili kirkkaana, linnut livertelivät ja pihkakuuset tuoksuivat aamusuitsutustaan, kun Ab ja Nopsajalka lähtivät liikkeelle luolastaan. He olivat syöneet vahvasti ja astuivat nyt ulos hilpeämielisinä ja maailmaansa tyytyväisinä. Joelta kuului heikosti vesilintujen rupatusta, vieno tuuli leyhytteli lehtiä, ilma oli täynnänsä hyönteisten surinaa — saattoi tuntea itse elämän valtimon tykkivän.
Ab kantoi ylpeänä uutta asettaan, janoten naisensa lempeä ja ihailua ja halaten näytellä hänelle sen mahtia sekä omaa taitavuuttaan. Hänen selässään riippui mammutin luusta valmistettu viini ja kädessä hänellä oli jänteestään päästetty jousi.
Luolan edustalla levisi usean sylen laajuinen aukeama, jota reunusti puu siellä toinen täällä; mutta varsinainen metsä alkoi vasta noin kuuden sadan kyynärän päässä. Aukeaman poikki oli kaatunut muuan sen ajan havupuu-jättiläisistä, jonka suunnattomat oksat ja runko olivat jo lahoamassa ja muodostivat siis kelpo varaston kuivaa ja helposti noudettavaa polttoainetta; Ab olikin pannut tämän seikan erityisesti merkille uutta kotia valitessaan. Nyt hän istahti pölkylle pienen metsäahon laitaan, veti Nopsajalan vierelleen ja alkoi innokkaasti tehdä selkoa tuosta ihmeellisestä aseesta, jonka hän oli keksinyt ja sitten yhdessä Rampa-ukon kanssa kehittänyt aivan hämmästyttävän tehokkaaksi.
On varsin luultavaa, ettei Nopsajalka käsittänyt jokaista yksityiskohtaa nuoren erämiehen vakavasta selonteosta. Hän katseli häntä ylpeillen ja hypisteli uteliaana piikärkisiä vasamia, mutta näytti yleensä kiintyneen enemmän mieheen kuin puuhun ja kiveen. Mutta kun tämä viittasi isoon pahkaan läheisessä puussa, jännitti jousen ja lennätti nuolen pilkkaan, josta ei Nopsajalka kyennyt sitä millään keinoin irroittamaan, niin jopa valtasi hänetkin hurja ihastus ja kiihko. Hän tahtoi oppia itsekin käyttämään tuota ihmeellistä uutta asetta, sillä hän tajusi heti, kuinka hyödyllinen se oli heikolle olennolle.
Ab halusi varmaankin yhtä hartaasti tehdä vaimostaan taitavan aseenkäyttäjän. Hän ojensi hänelle jousen, mutta piti kaikeksi onneksi, kuten myöhemmin tuli näkyviin, selässään luuviinen, joka oli täynnä Rampa-ukon parhaita vasamia. Ensin hän opetti toveriaan taivuttamaan jousta ja sitomaan jänteen kiinni. Huonostihan siinä alussa kävi, mutta viimein onnistuttiin, ja Nopsajalka nauroi kaiken aikaa sydämensä pohjasta. Nyt Ab valitsi nuolen Nopsajalkaa varten, mutta huomasi sen hiukan sopimattomaksi, sen lovi ei oikein tyydyttänyt häntä. Otettuaan nahkapukunsa taskusta ohuen, kovan kivikaapimen hän rupesi nirhaamaan lovea, saadakseen sen soveltumaan paremmin jänteeseen. Nopsajalka seisoi hänen rinnallaan, jousi yhä käyttövalmiina. Viimein hän väsyi pitämään sitä kädessään, ripusti sen selkäänsä ja seisoi nyt huolettomassa asennossa, molemmat kädet vapaina, katsellen kuinka miehensä raapi pienellä piiliuskallaan ja pysähtyi tuon tuostakin tarkastelemaan, miten lovi kovan vasamanvarren päässä kävi yhä pyöreämmäksi.
Hän piti juuri silmiensä tasalla nuolta, joka hänen mielestään oli jo melkein ihanteellinen, kun heidän korviinsa kajahti selvästi turmaa ja hengenvaaraa ennustava ääni, ääni sellainen että, vaikka hermot puhuivat ja lihakset toimivat, heidät oli vallata tuo hetkellinen herpoutuminen, jonka hirveä äkkipeljästys toisinaan synnyttää. Kuuluihan aivan läheltä ison luolakarhun puolittain röhkivä, puolittain karjuva huuto!
Perinnäisen vaiston ohjaamana molemmat hyökkäsivät erikseen lähimmän puun luo, ja sanaakaan lausumatta kumpikin kiipesi oksille, osoittaen samallaista tiedotonta voimaa ja nopeutta kuin villieläimet kuoleman uhatessa. Tuskin he olivat koholla maasta, kun aukeamalle syöksähti suunnaton ruskeakarvainen otus, jota heti seurasi toinen samallainen. Kavutessaan oksien välitse ylemmäksi ja luodessaan katseen alas, Ab ja Nopsajalka näkivät kohollaan kumpaakin runkoa vastaan hirviön, jonka nälkäisen karjunnan he tunsivat niin hyvin.
Kovin huolimattomia olivat nämä lempivät olleet, etenkin mies. Olihan hän varsin hyvin tietänyt, kuinka viljalti hänen uuden kotinsa lähimmässä ympäristössä vilisi petoja; mutta hän oli unohtanut sen hetkeksi ja siinä nyt oli seuraus hänen ajattelemattomuudestaan. Hän kykki vaimoineen vankina puunlatvassa muutaman sylen päässä kotiliedestä, ja aseet olivat jääneet luolaan!