Asetuttuaan vankalle istuimelle korkealla maasta kumpikin katsahti säikähtyneenä ja huohottaen, miten toisen oli käynyt. Molemmat rauhoittuivat heti nykyhetkeen nähden, mutta tulevaisuus saattoi heidät ymmälleen. Perin itsepäinen otus oli luolakarhu, kuten nykyajan harmaa kontiokin [Pohjois-Amerikan länsi-osissa tavattava harmaa karhu, meikäläistä mesikämmentä isompi. Suom. muist.], sen heikompi ja suvustaan huonontunut jälkeläinen, ja niin hyvin Nopsajalka kuin Abkin tiesivät, etteivät heidän vihollisensa luopuisi piirityksestään ensi hetkessä.
Puut, joissa he kykkivät, olivat aivan lähellä metsää, mutta ei sinne kuitenkaan voinut päästä oksateitse. Eivätkä ne myöskään olleet niin likitysten, että oksat olisivat sekaantuneet; välillä oli selvä sola. Nopsajalka oli joutunut isoon mäntyyn, joka kohosi melkoista korkeammalle kuin se roteva pyökki, jonka latvasta Ab oli hakenut turvaa. Männyn oksat taipuivat tosin niin alas, että niiden päästä oli vain muutaman jalan matka Abin matalampaan suojapaikkaan. Mutta aukko oli kuitenkin kiusallisen leveä sille, joka koetti päästä pyökkiin korkeasta männystä.
Molemmat olivat aseettomia. Abilla oli vielä mukanaan viinentäysi ihmeteltäviä nuoliaan ja Nopsajalan selässä riippui tuo väkevä jousi, jonka hän oli niin hilpeämielisenä ripustanut sinne. Pian alkoi perin vakava keskustelu. Ab halasi jälleen tuon ihanan olennon luo, joka nyt kuului hänelle; hän oli melkein mielettömänä raivosta, eikä Nopsajalkakaan ollut voinut säilyttää tavallista huoletonta iloisuuttaan. Niin he puhelivat ja pohtivat, pääsemättä sanottaviin tuloksiin, ja lopulta saapui väsyttävien tuntien jälkeen yö.
Asema oli tukala, sama vaara uhkasi sekä miestä että vaimoa. Otsot olivat nälissään ja luolakarhu tunsi saaliinsa. Ne eivät olleet ensinkään halukkaita luopumaan riistasta, jonka olivat saartaneet puun latvaan. Yö kului, mutta katsoessaan alas joko Ab tai Nopsajalka saattoi nähdä' pienten nälkäisten silmien kiiluvan sieltä vastaan. He antautuivat hellään keskusteluun, sillä he olivat ankarassa ahdingossa ja sellaisessa asemassa ovat sielut aina, tapahtuipa se sitten esihistoriallisena, historiallisena tai nykyaikana, joutuneet toisiaan lähemmäksi. Paljon lämpimämmäksi kuin koskaan ennen kasvoi heidän rakkautensa tuona yönä, jonka he viettivät puunlatvassa. Heille tuotti todellista huojennusta kutsua toisiaan nimeltä läpi pimeyden.
Jonkun ajan kuluttua rupesivat yhtenäisen jännityksen uuvuttamat lihakset kuitenkin herpoutumaan. Väsymys samensi heidän mielensä ja löi heidät melkein kokonaan lamaan; heitä piti yllä ainoastaan yksi seikka, joka on ahdingossa aina antanut tarmoa enemmän kuin mikään muu maailmassa: miehen ja naisen keskinäinen rakkaus.
Tämän koetuksen he kestivät varsin hyvin. Puussa nukkuminen oli heille perin helppoa, kunhan vaan turvautuivat silloisiin yksinkertaisiin ja luonnollisiin varokeinoihin. Kumpikin palmikoi oksista vitsaköyden, jolla saattoivat sitoa itsensä puuhun, ja valittuaan makuupaikakseen sellaisen kohdan, missä useita vahvoja oksia liittyi runkoon, he nukkuivat väsyneiden lasten lailla, kunnes luonnon havahtuminen herätti heidätkin, jotka olivat osa siitä.
Herätessään Abilla oli muutakin ajateltavana kuin Nopsajalka, sillä hänenhän oli huolehdittava molempien puolesta. Hän räpytteli silmiään ja ihmetteli, missä oikeastaan oli. Sitten hän muisti äkisti kaikki. Levottomana hän loi katseensa hentoon ruskeaan olentoon, joka nukkui kyyristyneenä niin lähelle puunrunkoa, johon hän oli sitonut itsensä, että melkein näytti kuuluvan siihen. Sen perästä hän katsahti alas ja se sai hänet ajattelemaan vakavasti. Karhut olivat vielä paikallaan! Hän loi silmänsä kirkasta taivasta kohti ja ylt'ympärilleen, hengitti syvään metsän tuoksua ja tunsi voimiensa palaavan. Ja hän tiesi myöskin, mitä oli tehtävä. Hän kutsui ääneen.
Nopsajalka heräsi säikähtyneenä. Hän olisi pudonnut ilman sidettään. Vähitellen koko surkea tila selvisi hänelle ja hän alkoi itkeä. Hänen oli nälkä, siteet olivat kangistaneet jäsenet ja alhaalla vaani kuolema. Mutta olihan tuolla hänen lähellään mies, ja tämän ääni sai hänet vähitellen rauhoittumaan.
Ab alkoi nyt käydä vihaiseksi, melkeinpä raivoisaksi. Tässä hän, oman luolan omistaja ja yhtä itsenäinen valtijas kuin kuka muu tahansa, kykki puussa, ja toisessa oli hänen yksipäiväinen morsiamensa, josta nuo alhaalla maleksivat pedot pitivät hänet erillään!
Mutta nyt hän oli päättänyt mihin ryhtyä, ja niin hän rupesi puhumaan Nopsajalalle peittelemättä kuin voimakas mies ainakin, joka tunsi olevansa velvollinen pitämään huolta toisesta ja käsitti samalla haavaa sekä vastuunalaisuutensa että vaikutusvaltansa. Niin paljon lujuutta ja päättäväisyyttä kaikui hänen äänessään, että nuori nainen veti pienen nahkaverhonsa kiinteämmin ympärilleen ja kuivasi kyyneleensä. Hän kävi verrattain tyyneksi ja maltilliseksi.