Hyeena haistoi heti yläpuolellaan olevan saaliin ja hyppäsi raivoisana sitä kohti, mutta turhaan. Mahtoikohan tuo vaimo, pysytellessään lapsi käsivarrellaan piiritettynä ylhäällä korkeudessa, tuntea kaameata levottomuutta? Tuskinpa! Hän kietoi vain säärensä lujemmin oksan ympäri ja nauroi ääneensä. Vieläpä hän kurkotti paljasta jalkaansa hyppelevää petoa kohti ja heilutteli ärsyttävästi säärtänsä. Samalla oli kuitenkin päivän selvää, että hän oli saarroksissa. Lisäksi hänen oli nälkä, ja niin hän korotti äänensä ja lähetti metsän halki omituisen kutsunnan, väräjävän, haikean valituksen, joka saattoi kuulua pitkän matkan päähän. Vastaus ei viipynyt hetkeäkään, sillä luolaihmisten aikana oli vitkasteleminen vaarallista. Tuo toinen huuto toistui vaimon uudistaessa kutsunsa ja ääni saapui kaiken aikaa yhä lähemmäksi. Äkkiä vaimon huuto muuttui; se ei ollut enää pyyntöä, se oli keskustelua, eriskummallista, kotkottavaa, läpitunkevaa puhelua perin lyhyin lausein. Hän kuvaili asemaansa. Siihen tuli nopea vastaus. Ääni kuului yhtäkkiä korkeammalta ilmasta, ja sitten saapui puunlatvoja myöten, heilauttaen itseänsä ketterästi oksalta oksalle, Abin isä, jossa tämä tapahtuma luonnollisesti oli herättänyt mielenkiintoa ja toimintahalua.

Luolamies lienee paraiten kuvattu sanomalla, että hän oli naisen kaltainen, mutta lujarakenteisempi, pitkäraajaisempi ja leveärintaisempi; leuat olivat vahvemmat ja ulkomuoto villimpi. Hän oli puettu melkein kuten vaimonsakin. Leveiltä harteilta riippui jonkun villipedon nahasta tehty verho, mutta se oli sidottu kiinni vahvalla remmillä ja siten muodostuneeseen vyöhön oli pistetty ase sellainen, jommoista ihmiset ovat harvoin kantaneet sen jälkeen. Se oli kivikirves, raskaampi kuin yksikään keskiaikainen sotatappara. Sitkeästä puusta tehty varsi oli tuskin kolmen jalan pituinen ja sen halkeamaan oli asetettu terä, joka oli sidottu tiukasti kiinni kovettuneilla ja kyhmyisillä jäntereillä. Se oli hirvittävä ase, mutta sitä voikin käyttää vain tämällainen mies, jolla oli melkein yhtä voimakkaat käsivarret kuin gorillalla.

Mies istuutui oksalle vaimonsa ja lapsensa viereen. Molemmat keskustelivat kotkottavalla kielellään lyhyen hetken, mutta ei siinä tuhlattu montakaan sanaa. Niinä aikoina ei ollutkaan sanoja niin viljalti kuin nykyään; toiminta oli pääasiana. Mies oli nälissään hänkin ja halusi päästä kotiin niin pian kuin suinkin. Hän oli hankkinut ruokaa, joka oli odottamassa heitä, ja tästä vähäpätöisestä, harmillisesta välikohtauksesta oli nopeasti tehtävä loppu. Ketterästi hän kapusi ylemmäksi puuhun ja kiskoi irti vähintäin kahden kyynärän pituisen kuivuneen oksan. Sitten hän pudottautui jälleen takaisin, kulki päähaaralla istuvan vaimonsa ja lapsensa ohi ja laskeutui niin alas, että hyppivä peto melkein voi ylettyä häneen. Tuo raskas nuija teki hänet voimakkaammaksi heistä kahdesta. Juuri kun hyeena sokeassa ahneudessaan hyppäsi ylöspäin, lensi nuija suhisten alas ja iski rusahtaen sen paksuun pääkalloon. Isku oli niin taitava ja voimakas, että peto kellistyi pyörtyneenä selälleen maahan, ja silloin solahti mies alas kevyesti kuin apina. Iso kivikirves tunkeutui murhaavana pedon aivoihin, ja siihen loppui se juttu. Äiti loikkasi lapsineen maahan ja puolisot lähtivät rupatellen luolaansa kohti. Tämä ei ollut heille mikään erityisen tapahtumarikas päivä; he olivat tottuneet sellaisiin seikkoihin.

He kulkivat verkalleen pyökkipuukujanteita pitkin, tuo roteva, karvainen, vahvaleukainen mies ja hänen jäntevä, mutta keveämpirakenteinen vaimonsa. Lapsi istui lujasti äidin olkapäällä, jokeltaen iloisesti, kun he kävelivät tai pikemmin juosta hölköttivät joen pengermää pitkin luolaa kohti. Heidän askeleensa olivat kevyet ja niin olivat ajatuksetkin, mutta silti oli heissä aina tuota melkein tiedotonta valppautta, joka kuului heidän aikansa luonteeseen. Heidän taipuisat korvansa liikkuivat ja kääntyivät milloin eteen-, milloin taaksepäin kuullakseen heikoimmankin äänen. Sieraimet olivat avoinna vainuamaan vaaraa tai jotain sellaista, mikä saattoi kelvata ruoaksi, olipa se sitten eläin- tai kasvimaailmaan kuuluvaa. Ja mitä silmiin tulee, niin ne olivat terävimmät mitä ihmisellä milloinkaan on ollut. Ne näkivät tarkasti niin hyvin pitemmän matkan päästä kuin läheltäkin ja alituiseen ne olivat liikkeessä, vilkuillen nopeasti sivuille, tähystellen kauas eteenpäin tai katsoen taaksepäin havaitakseen, oliko tiellä mitään metsävihollisia. Niin kulkivat Abin isä ja äiti nopeasti ja alati valppaina pyökkikujanteita pitkin ja mukanaan he kantoivat voimakasta lastaan.

Mitään uutta hälyytystä ei kuulunut, ja pian he saapuivat luolalle, vaikka matkalla poikkesivatkin hetkeksi varsinaiselta polulta kokoamaan pähkinöitä ja marjoja, jotka vaimo oli löytänyt iltapäivällä pienokaisen nukkuessa. Ne pantiin isolle, taipuisalle lehdelle, jonka syrjät vedettiin kokoon ja sidottiin sitkeällä ruohonsäikeellä lujasti yhteen. Siten saatiin mukava pussi ja siihen kannullinen ruokaa, jonka vaimo oli osaltaan hankkinut illalliseksi. Isä saattoi omasta puolestaan tarjota enemmän, kuten luolaan saavuttua kävi ilmi.

Mies ja vaimo ryömivät sisään kapeasta aukosta ja nousivat seisaalleen kallion onkalossa, joka oli vähintäin kahdenkymmenen neliöjalan laajuinen ja noin viidentoista jalan korkuinen. Ylöspäin katsoessa saattoi nähdä valonpilkahduksen ulkomaailmasta. Rakonen, josta valo lankesi, oli savureikä; se oli suurella vaivalla koverrettu yläpuolisen maankuoren läpi. Aivan aukon alla oli tulisija, sillä ihmiset olivat varsin perehtyneet tulen käyttöön ja heillä oli jo jonkun verran käsitystä siitäkin, miten savusta oli päästävä. Liedellä oli kytyä kovan puun kyljessä, missä kipunat saattoivat säilyä mahdollisimman kauan; sillä luolaihmisillä ei ollut tuluksia eikä tulitikkuja ja kun tuli pääsi sammumaan, niin kävi varsin tukalaksi saada uutta liekkiä. Tällä kerralla ei se tuottanut mitään vaikeutta. Hiillos saatiin helposti kiihtymään hehkuviksi kekäleiksi, ja risujen ja kuivien oksien avulla syntyi pian räiskyvä loimu. Luolan käydessä valoisammaksi sen omistaja osoitti nauraen hankkimaansa runsasta lihavarastoa. Se oli ruokaa parahinta lajia ja sitä oli niin paljon, että sen kantaminen luolaan mahtoi panna tämän jäntevänkin miehen voimat kovaan koetukseen. Se oli jotain silloiselle herkkusuulle sopivaa ja riitti tekemään luolaperheen elämän huolettomaksi ainakin viikon ajaksi. Se oli villihevosen takareisi.

KOLMAS LUKU.

ERÄS ATERIA.

Tämä päivä oli hyeenaseikkailusta huolimatta ollut luolaperheelle varsin tyydyttävä. Ellei vaimo olisi ennättänyt ajoissa kuopalle, jonne hän oli jättänyt pienokaisensa, niin siellä olisi luonnollisesti tapahtunut murhenäytelmä, jossa nuoren ja lupaavan luolalapsen elämä olisi sammunut, ja vanhemmat olisivat silloin murehtineet, niinkuin villipedotkin surevat menetettyjä pentujaan. Mutta luolaihmiset eivät olleet taipuisat kiinnittämään huomiotansa menneisiin mahdollisuuksiin, eikä tämäkään pariskunta kiusannut itseään ajattelemalla, miten olisi saattanut käydä. Äiti oli löytänyt runsaasti kasviruokaa ja isällä oli ollut oikein ruhtinaallinen menestys. Hän oli paiskannut sadan jalan korkuiselta jyrkänteeltä kalliolohkareen alhaalla vaeltavaan hevoslaumaan ja onnistunut siinä erinomaisesti, sillä yksi villihevosista oli saanut surmansa. Niinpä vietettiin luolassa nyt juhlapäivää. Mies ja vaimo saattoivat olla huoleti ja ruokahalua oli heillä kummallakin.

Vaimon kokoomat pähkinät viskattiin läjään tuhan sekaan ja päälle kasattiin tulisia hiiliä. Kuuluipa pian paukkinaa, joka osoitti kuinka hyvin ne tulivat paahdetuiksi. Jykevästä, parin kyynärän pituisesta ja teräväpäisestä oksasta saatiin sopiva varras, jossa mies paistoi villihevosen lonkasta leikkaamiaan lihaviipaleita. Luolan täytti mehuisa tuoksu. Räiskyvät pähkinät lemusivat suloisesti ja paistuvasta lihasta lähti kutkuttavaa käryä. Varmoja todistuksia ei meillä tosin ole tästä asiasta eikä nykyaikainen kokkikaan voi antaa siitä mitään tietoja; mutta on syytä luulla, että silloisen villihevon paisti oli kerrassaan suuremmoista. Vielä tänäkin päivänä elää maalaisväestön keskuudessa eräs sananparsi, joka vakuuttaa, että ne nelijalkaiset ovat hyviä syödä 'jotka ovat "märehtiväisiä tai sorkkajalkaisia". Meidän hevosellamme on vain yksi varvas jokaisessa jalassaan — sen tiedämme kaikki — mutta luolaihmisen aikuisella hevosella oli halkinainen kavio ja se kelpasi siis uudemmankin käsityksen mukaan hyvin ruoaksi.