Abin vanhempien kuherruskuukaudesta oli kulunut vasta kaksi vuotta. He olivat omalla tavallaan iloisia siitä, että heidän liittonsa oli tullut siunatuksi ja että luolan multapermannolla kieriskeli, laverteli ja jokelteli reipas ihmislapsi. Siihen aikaan elettiin kädestä suuhun ja päivästä toiseen ja tämä päivä oli ollut erityisen hyvä. Siinä he olivat nyt yhdessä, mies, vaimo ja lapsi. Heillä oli lämpöä ja ravintoa. Luolan suu oli tukittu, niin ettei yksikään sen ajan hirviöistä päässyt tunkeutumaan sisälle. He saattoivat syödä ja nukkua rauhassa, luottaen täydelliseen turvallisuuteensa ja erinomaiseen ruuansulatukseensa, joka oli tuloksena heidän elämänlaadustaan. Yksinpä lapsikin purra nutusteli pikku hevon mehuisaa lihaa hartaasti, joskaan ei vielä varsin vahvasti. Aterian päätyttyä vanhemmat laskeutuivat lehtikasalle, joka heillä oli vuoteenaan, ja lapsi makasi kokoon kyyristyneenä ja lämpimänä heidän lähellään. Sen ajan ylimystö oli käynyt levolle.

Luolassa vallitsi hiljaisuus, mutta sen ympärillä ei maailma ollut yhtä rauhassa. Yö ei ollutkaan luolaihmisen aikana aina äänetön. Pimeyden hetkinä ei näet se luontokappale, joka käveli kahdella jalalla, enää hiipinyt metsän halki nuija ja keihäs valmiina kädessään, ja ne luontokappaleet, jotka käyttivät neljää jalkaa kahden asemasta, etenkin aseettomat, tunsivat silloin olevansa paremmassa turvassa kuin päivän kuluessa. Rehunsyöjät sukeltausivat metsistä ylätasangoille sekä joen varrella sijaitseville alangoille, ja lihansyöjät ryhtyivät jälleen metsästämään. Se oli hurjan elämän ja kuoleman aikaa, sillä yltäkylläisyys houkutteli tuhlaamaan. Öisin pantiin toimeen murhenäytelmiä ja villipedot olivat yhtä ahnaita kuin alkuhärkä tai hirvi, jotka ravitsivat itseään makealla ruoholla. Eroa oli vain ruoassa ja siinä tavassa, millä toiselta riistettiin elämä, joka oli uhrattava toisen ylläpitämiseksi. Yö oli eloisa, sillä tuo omituinen ihmisolento oli poissa tieltä; villipedot ja muut eläimet olivat onnellisempia, kun häntä ei ollut joukossa. Ne eivät voineet ymmärtää häntä eivätkä pitäneet hänestä, vaikka vahvakyntisillä ja terävähampaisilla olikin kova halu syödä hänet suuhunsa. Hän oli häiritsevänä aineksena tasangon ja metsän yhteiskunnassa.

Ulkona käytiin hurjaa kisaa elämästä ja kuolemasta, mutta luolassa nukkuivat nuo kolme ihmistä, mies, vaimo ja lapsi, yhtä sikeästi kuin juopuneet tai vanhurskaat. He olivat syöneet kylläkseen ja makasivat nyt lämpimässä ja turvassa. Ei ainoakaan solakkaa sutta tai jäntevää villikissaa isompi peto voinut tunkeutua luolaan sen kalliolohkareilla kavennetusta suusta, eivätkä nämä, yhtä vähän kuin muutkaan vaaralliset eläimet, uskaltaneet kohdata sitä, mikä sulki tämän ahtaan aukon, sillä se oli tuli. Juuri luolan suulla oli pahkoista ja mitä kovimmasta puusta rakennettu nuotio. Se savusi, liekehti, kyti ja välkkyi ja liekehti uudelleen kaiken yötä, suojaten luolan sisäänkäytävää. Ei yksikään luontokappale, ihmistä paitsi, ole koskaan rohjennut koskea tuleen. Se oli luolaihmisen vartija.

NELJÄS LUKU.

AB JA TAMMI.

Niinpä olemme nyt esittäneet Abin vanhemmat ja myöskin pojan itsensä. Hänen olosuhteitaan ei ole kuvattu niin tarkoin kuin olisi syytä vaatia, koska meiltä puuttuu jonkun verran tietoja. Mutta hänen sukuperästään, kasvatuksestaan ja perintötilastaan on tässä annettu ylimalkainen selonteko. Oli päivänselvää, että tuota nuorta miehenalkua odotti lupaava tulevaisuus. Olihan hän voimakkaaseen rotuun kuuluvan etevän perheen esikoinen ja hänen perintönsä oli rajaton. Ei yksikään lintu, nelijalkainen tai ihmisolento saattanut sanoa, mistä Abin perheen omistama alue alkoi ja mihin se päättyi. Se ulottui keskeytymättä Välimerestä Pohjoiseen jäämereen. Luonnollisesti asia riippui hiukan siitäkin, asuiko jossain joku voimakkaampi luolaperhe, mutta siihen ei kiinnitetty huomiota.

No niin, pienokainen varttui rotevaksi nuorukaiseksi, juuri kuin pojat kehittyvät meidänkin päivinämme, ja hänkin solmi ystävyydenliittoja ja joutui seikkailuihin. Kansakoulua hän ei käynyt — hänen aikansa koululaitosta voisi täydellä syyllä kutsua vaillinaiseksi — eikä myöskään yksityiskoulua, sillä nekin olivat huononpuoleisia. Mutta hän opiskeli luonnon suuressa koulussa aamusta ani varahin aina siihen saakka, kun hän iltaisin sulki silmänsä. Tässä nyt kerromme hänen kouluajoistaan, ystävyydenliitoistaan ja useista muista hommista.

Toivoaksemme lienee käynyt selville, että Abin vanhemmat olivat voimakkaita, aikansa älykkäimpiä ja kaikin puolin kunnioitettavia ihmisiä. He kykenivät pitämään hyvin puoliansa villipetoja ja — jos niin tarvittiin — myöskin jokaista toista luolapariskuntaa vastaan. Tietysti heillä oli nimensäkin. Abin isän nimi oli Korvapuoli ja se johtui eräästä tapahtumasta, joka oli sattunut hänen pienenä ollessaan. Hän oli näet vahingossa joutunut liian läheisiin tekemisiin erään niillä tienoin tavallisen villikissan kanssa, jonka kynsistä pienokainen oli saatu pelastetuksi aivan viime tingassa. Abin äidillä oli nimenä Punatäplä ja sen hän oli saanut eräästä syntymämerkistä, joka loisti hänen vasemmassa olkapäässään, kuitenkaan rumentamatta sitä. Mitä esivanhempiin tuli, niin saattoi Abin isä muistaa aivan selvästi oman isoisänsä, sellaisena kuin tuo vanha herra oli esiintynyt vähää ennen, kuin muuan suunnaton karhu söi hänet suuhunsa; ja Punatäplällä oli jotain hämäriä muistoja isoäidistään.

Abin oma nimi ei johtunut mistään erikoisesta merkistä tai omituisuudesta eikä se myöskään ollut tuloksena mistään erityisestä tapahtumasta hänen lapsuutensa ajoilta. Se syntyi yksinkertaisesti siten, että hänen vanhempansa ottivat käytäntöön erään äännähdyksen, joka oli päässyt hänen huuliltaan, kun hän yritti sanoa jotain. Äiti oli jäljitellyt lapsukaisen lörpöttelyä, isä oli nauranut tuota matkimista ja senjälkeen he käyttivät pojastaan puhuessaan melkein huomaamattaan 'Ab'-sanaa, kunnes siitä tuli hänelle elinkautinen nimi. Niinä aikoina ei vielä ollut mitään virallisia nimenantajaisia; nimi syntyi lopulta itsestään eikä siihen sitten muuta tarvittukaan. Asuipa esimerkiksi jonkun virstan päässä muuan lapsi, josta Abille oli tuleva leikkikumppani ja liittolainen; tämä ei ollut vielä saanut mitään nimeä, vaikka olikin melkein Abin ikäinen. Viimein ruvettiin poikaa sitten kutsumaan Tammeksi. Ei senvuoksi että hän oli suora kuin tammi, eikä senkään tähden että hänellä oli tammenterhon kaltainen syntymämerkki. Syy oli seuraava. Hänen syntymäluolansa lähellä kohosi iso, leveälehtinen tammi, ja kun vanhemmat poistuivat kotoa eivätkä halunneet lasta taakakseen matkalle, niin tuon puun oksalle ripustettiin karkeatekoinen kehto, johon pienokainen sidottiin ja jossa se oli turvassa kaikilta hyökkäyksiltä. Kehtolaulu "Liekutan lastani oksalla" [erään englantilaisen kehtolaulun alkusanat. — Suom. muist.] olisi usein sopinut hyvin luolaihmisten oloihin.

Abilla oli onni syntyä verrattain mukavalle paikalle maailman historian näyttämöllä. Vaatteita ynnä suojaa hänellä oli kohtuullisesti ja ravintoa löytyi yllin kyllin sille, jolla oli tarpeeksi rohkeutta tai älyä hankkia sitä. Ilmanala ei suinkaan ollut veltostuttava. Sen ajan ihmiset saivat kokea kylmääkin ja sellaisen vuodenajan sattuessa puhalsi alastomien ja koleiden jäätikköjen yli tuimia, hyisiä tuulia, vaikka ympäröivä maisema olikin puoleksi troopillinen. Niin äkillisesti oli pureva kylmyys vaihtunut kohtalaiseksi lämmöksi, ett'eivät ne laajat jääkentät, jotka kerran olivat liikkuneet etelää kohti, olleet vielä sulaneet pohjiaan myöten, kun nykyisessä Europassa jo oli puhjennut esiin rehevä kasvullisuus ja kuhiseva elämä. Metsien keskellä säilyikin yhä vielä toisin paikoin kylmiä, valkeita muistomerkkejä ja kimmeltäviä ylätasankoja, raviten hyppeleviä vuoripuroja, joista sitten muodostui merta kohti kiitäviä jokia. Talvella päivät olivat purevan kylmiä ja kesällä paahtavan kuumia.