Meidän on muistaminen, että tämä Ab-poikanen erosi jonkun verran nykyajan lapsesta ja oli nopeaan kehitykseensä nähden lähempänä nelijalkaisia. Vaikka koiranpenikka onkin laiska avaamaan silmänsä, niin se ryömii sentään verrattain varhain kömpelöillä jaloillaan. Abin silmät olivat tietenkin alusta pitäen auki, ja jos nykyajan lapsi kykenisi seisomaan pystyssä yhtä aikaisin kuin Ab, niin sen äiti olisi ylpein elävien ilmoilla ja isä kävisi seurassa kerrassaan sietämättömäksi. On kuitenkin myönnettävä, ettei Korvapuoli eikä Punatäpläkään osoittanut mitään erikoisen suurta innostusta esikoisensa varhaisen kypsyyden johdosta. Aikaansa nähden hän ei ollutkaan muita huomattavampi, eivätkä silloiset vanhemmat olleet yhtä taipuvaisia pilaamaan lapsiansa kuin nykyiset. Ab oli pienokaisena maannut pyökinlehvillä, poikasena samoin, ja hän oli jo saanut maistaa joustavaa, purevaa pyökinoksaa, kun hän käyttäytyi huonosti. Vanhemmaksi vartuttuaan hän oli tutustuva siihen lähemmin. Ankaroita kuritusmestareita olivat sen ajan vanhemmat, vaikkakin omalla tavallaan varsin helliä.
Tämän kelpo perheen elämä kului ilman mitään surkeita onnettomuuksia. Ab oli yhdeksänvuotiaana reima poika, siitä olivat kaikki samaa mieltä. Hän oli yhtä väkevä kuin nuori apina, ja onpa myönnettävä, että nykyajan oppineen mielestä hän olisi muutamissa muissakin suhteissa muistuttanut tuota samaista eläintä. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja terävät, hänen suunsa ja nenänsä ansaitsivat huomiota. Nenä oli näet leveä, sieraimet melkoisesti ulkonevat, ja suuta kutsuttaisiin nykyään mahdottoman auliiksi hänen kokoiselleen pojalle. Mutta ilmettä ei siitä puuttunut. Huulet saattoivat toisin ajoin väristä, toisin ajoin sulkeutua tiiviisti, ja yleensä tuon rotevan pienen luolapoikasen olennossa oli jotain, jota olisi siihenkin aikaan nimitetty "miehekkyydeksi". Pienokaisena hän ei ollut milloinkaan parkunut paljoa — luolalapsilla ei juuri ollut tapana itkeä muuten kuin nälissään — ja varttuessaan nykyiseen kokoonsa, joka ei vielä ollutkaan varsin suuri, hän oli kaiken aikaa osoittautunut erittäin terveeksi ja virkeäksi. Ab oli niin vankka lapsi, ettei parempaa voinut tavata koko sillä alueella, joka ulottui pitkien matkojen päästä nykyisen Irlannin läntisen kärjen tuolta puolen aina Keski-Europpaan asti. Hänessä oli myöskin ruvennut heräämään tunteita, toiveita ja pyyteitä. Hän oli jo saanut käsityksen ympäristöstään. Ainakin yhdessä asiassa hän oli onnistunut. Hän oli lähennellyt menestyksellä erästä ystävää; ja ystävä on pojalle suuriarvoinen, kun hän on toinen poika ja jotensakin samanikäinen. Tämä ystävyys ei ollut aivan tavallista laatua.
Ab, joka osasi kiivetä kuin nuori apina, aloitti aivan sattumalta tämän toveruuden, jolla oli oleva suuri merkitys hänen tulevassa elämässään. Hän oli kerran kavunnut luolan lähellä erääseen puuhun ja oli muuatta yläoksaa myöten kiivetessään löytänyt mukavan lepopaikan. Kun hän sitten kiikkuili hauskasti tuolla huojuvalla oksalla, niin hänen terävät silmänsä äkkäsivät jotain eräässä toisessa puussa etäämpänä joen rannalla. Se oli tumma läjä — saattoi olla jotain puunlatvaan tarttunutta — mutta eriskummallista siinä oli se, että se keinui kuten hänkin. Pitkän aikaa tarkasteli Ab uteliaana tuota esinettä ja päätti lopulta, että tuossa etäisessä puussa kiikkui varmaankin joku toinen poika tai kenties tyttö. Hänessä heräsi voimakas ajatus. Hän päätti tutustua paremmin. Päätös oli hämärä, sillä hänen nuoressa mielessään syntyi nyt ensi kerran ajatus ryhtyä lähempään seurusteluun jonkun kanssa. Silti ei tietenkään ole otaksuttava, että hän oli viettänyt lyhyen, mutta verrattain vaiherikkaan elämänsä täydellisessä yksinäisyydessä. Korvapuolen ja Punatäplän luolassa oli kyllä käynyt vierailemassa toisia luolamiehiä ja -naisia, tuoden välistä lapsensakin mukanaan, niin että Ab oli jo jossain määrin tottunut toisiin ihmisolentoihin ja hienoimman nälkäisen seurapiirin silloisiin tapoihin. Lähemmin ei hän kuitenkaan ollut tutustunut muihin kuin vanhempiinsa ja niihin lapsiin, poikaan ja tyttöön, jotka hänen äitinsä oli synnyttänyt hänen jälkeensä. Mutta juuri tänä mainittuna iltapäivänä hänet valtasi äkillinen, poikamainen kaipaus. Hän tahtoi tietää, kuka se nuori olento oli, joka kiikkui tuolla etäisessä puussa. Ollen lujatahtoinen penikka hän ryhtyi päätöksestä toimeen.
Harvinaista oli, varsinkin luolaihmisten metsäisillä alueilla, että yhdeksänvuotias poika poistui yksinään virstan päähän kotoaan. Vaaroja väijyskeli jokaisen pensaan ja kiven takana, eikä sellaisella pojalla tietenkään ollut täyttä metsänkävijän tottumusta eikä kyllin voimaa käsivarsissaan matkatakseen pitemmälti puuteitse, keikauttamalla itseään eteenpäin lähekkäisten puiden toisiinsa takertuneita oksia myöten. Tämä lähtö oli siis Abille tavallista rohkeampi yritys. Mutta hän oli vahva ikäisekseen ja kulki nopeasti melkoisen matkan näkemäänsä esinettä kohti. Parisen kertaa hän olisi sentään ollut pakotettu tekemään hyppäyksiä, joihin hän tunsi itsensä liian heikoksi, ja silloin hän, uskalias poika kun oli, luisui alas puunrunkoa pitkin, tähysteli varovasti ympärilleen ja hyökkäsi, jonkun pienen aukeaman poikki, ruveten sitten kiipeämään uudelleen.
Ab oli juuri kulkenut hiukan yli puolimatkan etsimäänsä esinettä kohti, kun hänen herkkä korvansa kuuli lehtien kahisevan yläpuolella. Hän livahti sen puun rungon taaksi, jonka latvaan hän oli kapuamassa, ja tirkisteli sitten kaulaansa kurkottaen varovasti eteenpäin. Kun hän näin pistihe piiloon, niin äsken kuulemansa ääni taukosi äkkiä. Sepä oli kummaa! Poika kävi ymmälleen ja hieman levottomaksi. Muuta hän ei voinut tehdä kuin kurkistaa kurkistamistaan ja pysyä aivan hiljaa.
Lopulta hänen varovainen etsintänsä tulikin palkituksi. Noin parinkymmenen kyynärän päässä hän näki erään ison puun kyljessä oksien lomassa ruskean kyhmyn ja se liikkui hiukkasen. Aivan selvästi tuo kyhmy vaani häntä, kuten hänkin sitä. Hän käsitti, mitä se merkitsi. Siellähän oli eräs toinen poika! No, hän ei pelännyt ketään toista poikaa, vaan astui heti esiin piilostaan. Naapurikin tuli levollisena näkyviin. Ja sitten he istuivat kumpikin rauhassa isolle oksalleen katsellen toisiaan. He pitivät kiinni toisella kädellään, heiluttelivat huolimattomasti pieniä ruskeita sääriään ja tuijottivat toisiinsa kirkkain silmin, jotka ilmaisivat yhdellä haavaa valppautta, uteliaisuutta ja hieman epäluuloa. Siinä he istuivat mukavasti orrellaan, nuo oivalliset, nuoret, apinankaltaiset aikansa lapset; ja kumpikin odotti toisen alkavan keskustelun, juuri kuin kaksi poikaa tekee vielä tänäkin päivänä kohdatessaan toinen toisensa. Mahdollisesti ei yksikään nykyisen maailman kielitieteen professoreista käsittäisi heidän puhettaan, mutta vaikka sanavarasto olikin varsin vaillinainen, niin se kieli riitti hyvin luola-ajan miesten, naisten ja lasten tarpeisiin. Ab katkaisi ensinnä äänettömyyden.
"Kuka sinä olet?" hän kysäsi.
"Minä olen Tammi", vastasi toinen poika. "Kuka sinä olet?"
"Minäkö? Oh, minä olen Ab."
"Mistä sinä tulet?"