Nyt kiinnitettiin tuohon isoon varteen, heti keskikohdan alapuolelle, pussimaiset härän vuodat ja keihään päähän sidottiin nahkasiekaleet. Tämän vahvan köyden varaan se jätettiin riippumaan oksasta, molemmat nahkapussit heiluen tyhjinä kahden puolen. Annettiin lyhyt määräys ja Härkänaaman ohjaamana kiipesi mies toisensa perästä puuhun kuljettaen taskulaukussaan kantamuksen kiviä, jotka hän jätti oksalla lojuvalle Vaaralle. Tämä ojensi kivet Abille, joka puolestaan laski ne uhkaavana riippuvan keihään sivuille sidottuihin pusseihin. Nämä olivat juuri täyttymässä, kun metsästä kuului toinen karjahdus, entistään lähempi ja kauhistuttavampi, ja muutamat alhaalla työskentelevistä pakenivat säikähdyksen valtaamina. Nähdessään miesten juoksevan Ab kiljui ja kuohui raivosta. Silloin vanha Vaara luisui alas puusta kirves kädessä ja otti synkän Härkänaaman avulla pari miestä kiinni pakoittaen heidät uudelleen työhön.
Hetken kuluttua Abin määräämät toimet olivat suoritetut. Polun yläpuolella, juuri naisen jäännösten kohdalla, riippui iso keihäs, sivuillaan puoli tuhatta naulaa kiveä; se osuisi ehdottomasti maaliinsa, jos tiikeri saapuisi jälleen saaliinsa luo. Oksa oli leveä, nahkanuora luja ja Abin piiveitsi pureva. Nyt ei tarvittu, muuta kuin pysyä rohkeana ja tyynenä tuon pelätyn hirviön läheisyydessä. Sekä jäntevä Härkänaama että hoikka Vaara tahtoivat jäädä Abin luo, mutta hän pakoitti heidät poistumaan.
Kauaa ei luolamiehen tarvinnut odottaa, mutta toiset olivat jo ennättäneet etäälle. Varjot alkoivat pidentyä, mutta iltapäivän aurinko loi vielä kyllin valoa. Maatessaan oksalla veitsi kädessään Ab ei saattanut kuulla muuta ääntä kuin lehtien pehmeätä kahinaa heikon tuulen tunkeutuessa salon halki, tai viisaiden lintujen säikähtyneitä huutoja, kun ne näkivät allaan hiipivän suunnattoman olennon, jonka hirvittävät käpälät koskettivat maata melkein ainoatakaan ääntä synnyttämättä, kun se etsi valmista ateriaansa. Suuri peto teki tuhoaan. Suuri mies odotti oksallaan.
Tiikeri saapui esiin polkua pitkin ja Ab tarttui tukevammin oksaan, katsellessaan ensi kertaa elämässään niin läheltä ja päivänvalossa tuota otusta. Hän oli epäilemättä urhoollinen ja myöskin tyyni, älykäs ja muita ajattelevampi; mutta nähdessään selvästi pedon, joka oli niin kevyesti ja hiljaa livahtanut esiin metsästä, hän vavahti ankarasti, vaikka olikin turvassa. Otus oli niin suunnaton ja kamala se oli näköjään!
Iso kissanpää kääntelihe verkalleen puolelta toiselle, tuhoa ennustava katse harhaili leimuten edestakaisin polulla, ja ruskeankeltainen kuono oli kohotettu vainutakseen, mitä tuuli toisi tullessaan. Peto tuntui rauhoittuvan astuessaan esiin päivänpaisteeseen. Sapelihammas muistutti jossain määrin nykyajan tiikeriä, ollen yhtä sulavan notkea; mutta Intian viidakon isoin asukas olisi sen rinnalla näyttänyt vain kääpiöltä. Eläin, jota Ab nyt tarkasteli, oli tavallaan kaunis, kaunis kuten riikinkukko tai kirjava kalkkalokäärme. Siinä oli värivastakohtia ja hienoja sekoituksia. Sen juovat olivat ihmeellisen vaihtelevia, ja lähestyessään hiipien ihmisen raatoa se teki yhtä loistavan kuin pelottavankin vaikutuksen.
Jokainen hermo jännitettynä, mutta ensimäisestä pelon kaltaisesta vaikutelmastaan vapautuneena Ab väijyi alapuolelleen ilmaantunutta raatelijaa ja painoi terävää piiveistänsä kevyesti sitkeää nahkanuoraa vastaan. Tiikeri aloitti kamalan ateriansa, mutta ei ollut vielä joutunut aivan riippuvan keihään alle. Sitten kuului metsästä joku etäinen ääni; eläin kohotti päätään ja muutti asemaansa. Nyt se oli juuri keihään kohdalla. Vuotaa vastaan painettu veitsi liikkui äänetönnä, mutta tehokkaasti edestakaisin. Äkkiä viimeinenkin jänne katkesi ja raskaspainoinen keihäs putosi salaman nopeudella. Leveä piikärki osui tiikeriä juuri hartiain väliin ja tunkeutui suunnattoman ruumiin lävitse mitään vastusta kohtaamatta. Luja saarnikeihäs naulitsi hirviön maahan.
Metsän halki kajahti karjunta niin hirveä, että nekin erämiehet, jotka Ab oli lähettänyt loitolle näyttämöltä, kiipesivät puihin suojaa etsien. Kamala oli lävistetyn pedon kamppailu, mutta mikään voima ei voinut sitä nyt auttaa. Se oli saanut kuoloniskun ja pian iso tiikeri makasi hiljaa, yhtä vaaratonna kuin orava joka säikähtyneenä kyyristyy pesäänsä.
Hurjan riemun vallassa Ab liukui maahan, ja sitten kiiriskeli salon halki pitkä huuto kutsuen tovereita kokoon. Toisten ennättäessä paikalle hän oli jo kiskonut keihään irti ja ryhtynyt veitsellään nylkemään pedon yltä sen komeata taljaa.
Kaikki olivat kiihkoissaan ja riemuissaan. Pelätys oli surmattu! Varsinkin Raakkukansa osoitti rajatonta iloa. Sillä välin Ab kutsui seuralaisensa avuksi, ja tuokion kuluttua oli tiikerin talja levällään nurmella. Se oli mainehikas saalis luolamiehelle.
"Puolet minulle", selitti Härkänaama, ja molemmat johtajat nousivat uhkaavina toisiaan vastaan. "Sitä ei saa paloitella", kuului tuima vastaus. "Se on minun. Minä tapoin tiikerin!"