Harvoin oli ihminen sitä ennen lähtenyt vapaaehtoisesti metsästämään isoa luolatiikeriä. Hän oli toisinaan tukalaan tilaan jouduttuaan puolustautunut parhaansa mukaan tuota hirviötä vastaan, mutta kammottavaa oli etsiä taistelua, joka oli hänelle niin epäedullinen. Nyt oli ahdistettava sitä, joka tavallisesti oli itse vainoojana. Se vaati rohkeutta. Kostonhimoinen haavoittunut mies silmäili Abia villein, ihailevin katsein. "Etkö pelkää?" hän kysyi.
Laaksossa oli hälinää ja pian kymmenkunta rotevaa miestä, aseinaan keihäs ja jousi, lähti matkalle Raakkukansan kotipaikkaa kohti. Kylään saavuttiin keskipäivällä ja kun miehet astuivat esiin metsästä, niin heidän korviinsa kaikui valituksia. "Tiikeri on käynyt uudelleen!" huudahti juoksija.
Se oli totta. Tiikeri oli palannut! Toistamiseen se oli karjuen hyökännyt kylän halki ja vienyt mukanaan uuden uhrin, erään johtohenkilön vaimon. Raakkumiehet olivat tällä kertaa liian typertyneitä toimiakseen viipymättä eivätkä olleet ajaneet isoa petoa takaa, kun se katosi yöhön. Vasta aamulla olivat uskaltaneet seurata sen jälkiä ja havainneet, että tiikeri oli kantanut vaimon samalle suunnalle kuin miehenkin ja että pedon yöllisen syömingin jätteet olivat jääneet edelliselle ruokapaikalle. Ensimäinen murhenäytelmä oli siis toistunut melkein samoin piirtein.
Tulilaakson pieni parvi astui kylään; miehet ottivat sen vastaan ilohuudoin, mutta naisten kurkusta kohosi vielä kuolonvalitus. Kylässä oli enemmän väkeä kuin mitä Ab oli siellä milloinkaan ennen nähnyt, ja hän keksi heti joukosta useita itäpuolen luolamiehiä, rotevaa heimokansaa. Haavoittuneen juoksijan lähdettyä Tulilaaksoon toinen oli kiiruhtanut itään kutsumaan apua sieltäkin päin, ja sikäläistä luolaväkeä oli saapunut Härkänaaman, erään kookkaan jäntevän miehen johtamana ottamaan selkoa asiasta ja päättämään, missä määrin heidän kannatti ryhtyä auttamaan.
Idän ja lännen luolamiesten väli oli hiukan kylmä. Julkisia vihollisia eivät he kuitenkaan olleet, vaikka joskus menneinä aikoina olikin sattunut perheiden kesken kahakoita eivätkä vainot olleet vielä hävinneet muistista. Mutta Ab ja Härkänaama tervehtivät toisiaan ystävällisesti eikä nyt näkynyt jälkeäkään eripuraisuudesta. Härkänaama otti halusta osaa neuvotteluun ja lupasi auttaa tuossa epätoivoisessa metsästyksessä. Hänen apuaan ei kannattanutkaan katsoa ylen, kun tarkkasi hänen seuralaisiaan. He olivat tarmokasta väkeä.
Keräytynyt taistojoukko suuntasi kulkunsa sinne, missä vaimon jätteet viruivat metsäpolulla. Paikkaa liketessään miehet vetäytyivät lähekkäin ja rivistä pisti esiin keihäitä aivan kuin mammuttien torahampaita, kun nämä asettuivat puolustamaan vasikoitaan otukselta, jota nyt ajettiin takaa.
Mutta kukaan ei hyökännyt eikä metsästä kuulunut hiiskahdustakaan. Varmaankin tiikeri nukkui. Suunnattoman puun alla oli polulla naisen ruumiin jätteitä. Erämiehet alkoivat neuvotella, ja tällöin Ab asettui johtajaksi Härkänaaman ja Raakkumiesten myöntyessä alttiisti hänen ehdotuksiinsa. Ei ollut lainkaan tarvis antautua avoimeen taisteluun tuon ison pedon kanssa. Nyt oli turvauduttava viekkauteen ja Ab rupesi nopeasti jakelemaan käskyjä.
Tulilaakson johtaja oli pitänyt huolta siitä, että hänen seuralaisensa olivat tuoneet mukanaan, mitä hän tarvitsi tiikerin surmaamiseen. Heillä oli kerallaan kaksi isoa parkittua, sitkeätä häränvuotaa ja paksuja siekaleita sarvikuonon nahkaa, jotka kestivät vaikkapa kymmenen rotevan miehen painon. Vielä kuului tarpeisiin keihäs, jonka saarnipuinen varsi oli ainakin viidentoista jalan pituinen ja miehen ranteen paksuinen. Kärkeen oli kiinnitetty terävä palanen kovinta piikiveä. Se keihäs oli liian raskas miehen heitettäväksi, mutta se olikin tehty toista tarkoitusta varten.
Suuria epäröimättä ryhdyttiin toimeen, sillä Ab tiesi hyvin, minkälainen työ hänellä oli edessään. Hän teki lyhyesti selkoa aikeestaan ja kiipesi sitten itse puun oksalle mukanaan yhteen solmitut nahkakaistaleet. Päästyään sille kohdalle oksaa, joka oli juuri polun yläpuolella, hän otti nuttunsa taskusta kiven ja pudotti sen. Se osui maahan parin kyynärän päässä naisen ruumiin jätteistä ja hän komensi alhaalla olevia raahaamaan ne sille kohdalle, mihin kivi oli pudonnut. Nämä olivat juuri noudattamaisillaan käskyä, kun metsästä kajahti niin kammottava karjahdus, että useimmat miehistä heittivät kaikki kesken paetakseen mitä kiiruimmin. Tiikeri oli metsässä aivan lähellä ja oli vainunnut heidät. Polulle jäi vain vanha Vaara ja karkea Härkänaama ynnä kymmenkunta rotevaa seuralaista, jotensakin saman verran idän ja lännen miehiä. Nämä kävivät käsiksi nopeasti ja tarmokkaasti.
Tiikeri saattoi saapua minä hetkenä hyvänsä ja se maksaisi ainakin yhden hengen. Mutta heiltä ei puuttunut rohkeutta ja he olivat tulleet etäältä tehdäkseen lopun tästä pedosta. He vetivät tiikerin saaliin jätteet kiven merkitsemälle paikalle. Ab kieppuili raivoisana oksallaan ja huusi Vaaraa tuomaan hänelle keihään ja härän vuodat, ja tuossa tuokiossa reipas vanhus olikin hänen vierellään.