KUUDESKOLMATTA LUKU.
ROSVON KIMPUSSA.
Eräänä päivänä syöksyi muuan mies läähättäen avoimesta "portista" Tulilaaksoon. Hänen nahkanuttunsa riippui repaleisena ja vinosti hänen hartioillaan ja kun hän hoiperteli polkua myöten, niin kaikki saattoivat nähdä, että hänen toinen poskensa ja käsivartensa oli raadeltu ja sääri oli hyytyneen veren peittämä. Hän oli aivan menehtyä haavastaan ja juoksustaan, ja ensin hänen puheensa oli melkein käsittämätöntä. Muutamat vanhemmista ja viisaammista näkijöistä astuivat häntä vastaan, mutta hän vastasi heidän kysymyksiinsä tiedustelemalla Abia, joka saapuikin heti.
Läähättävä ja haavoittunut mies ehti lausua vain sanat "iso tiikeri", ennenkuin kaatui tajutonna maahan. Mutta se riitti. Jokainen kuulijoista käsitti hyvin, mitä luolatiikerin ryöstöretki merkitsi. Kilvan riennettiin portille ja nopeasti kohosi sinne kivimuuri niin korkea, ettei edes tuo hyppäävä hirviökään voinut toivoa pääsevänsä sen huipulle. Haavoittunut juoksija kertoi toinnuttuaan ja virkistystä saatuaan tarinansa yksityiskohtaisemmin ja yhtenäisemmin.
Sanansaattaja toi huohottaen ilmi sanottavansa. Hän oli vielä heikko runsaasta verenvuodosta, mutta kertoi että Raakkukansan kylässä oli tapahtunut jotain kamalaa. He olivat edellisenä iltana heti hämärän tultua kokoontuneet juhlimaan, sillä päivä oli ollut onnellinen, kalastus luonnistunut hyvin, rannoilta kerätty aika määrät simpukoita ja kilpikonnia munineen ja vielä saatu saaliiksi suunnaton virtahepokin. Vuosikausiin ei oltu vietetty niin suurta ja iloista juhlaa, ja sitä oli kestänyt puoliyöhön asti. He olivat hyvinvoipaa ja tyytyväistä väkeä, ja vaikk'ei vaaroista ollutkaan puutetta, ei vesillä eikä maallakaan, niin rannalle syntynyt kylä oli kasvanut ja kuoritunkio suurenemistaan suurentunut, seuraten nyt pitkät matkat jokea ja ulottuen sen partaalta kauas metsän reunaan päin. Vesikansa ei ollut juuri oppinut pelkäämään metsää, mutta nyt salosta oli saapunut kylään kauhu ja peljästys. Luolatiikeri oli käynyt heidän keskuudessaan!
Raakkukansa oli kokoontunut nurmenkaistaleelle matalien luolainsa edustalle ja eräs heistä, taruseppä ja laulaja, lauloi juuri virtahevosta ja heidän aimo saaliistaan, kun äkkiä kajahti nälkäinen karjahdus. Kaikki, joilta säikähdys ei ollut riistänyt ääntä, parahtivat tai kirkuivat, ja sitten syöksähti joukkoon luolatiikeri! Kenties satusepän laulu oli kääntänyt hirviön huomion hänen puoleensa, kenties sen oli tehnyt hänen asemansa; olipa syy mikä hyvänsä, tiikeri sieppasi laulajan, loikkasi notkeasti piirin ulkopuolelle ja yhtä ketterästi, pitkin hypyin, metsän pimentoon.
Hetken ajan vallitsi kauhu ja kammo, mutta sitten miesten rohkeus palasi. Temmattiin aseet ja riennettiin ajamaan rosvoa takaa. Helppo oli seurata jälkiä, sillä miestä kantava hirviö ei hypätessään putoa kevyesti. Kuljettiin pari virstaa, vaikka matka etsiessä eistyikin verkalleen, ja sitten aamun sarastaessa löydettiin laulajan jäännökset. Paljoa ei ollut jälellä ja se virui metsäpolulla, sillä luolatiikeri ei alentunut kätkemään saalistaan. Metsästä kuului puolittain valittava karjunta. Siellä vaani kuolema ja etsijät pakenivat. Sitten ryhdyttiin neuvottelemaan ja päätettiin pyytää apua. Ja niin oli juoksija, jota tiikeri oli hyökätessään ohimennen iskenyt, lähtenyt heimonsa urhoollisimpana Tulilaaksoon.
Abilla ei ollut paljoa sanottavaa tuolle huohottavalle muukalaiselle. Hän piti huolen siitä, että tämä sai virvoitusta sekä hoitoa ja että hänen haavansa sidottiin luolaihmisten lailla. Mutta kaiken yötä tuo suuri luolapäällikkö tuumaili ankarasti. Minkä vuoksi täytyi ihmisten elää noin luolatiikeriä peläten? Olivathan ihmiset toki petoja viisaampia! Tämä hirviö oli joka tapauksessa surmattava!
Mutta mitäpä välitti ympäröivä luonto siitä, että Tulilaakson väkevä mies oli päättänyt tappaa luolatiikerin. Tiikeri oli vielä elossa! Koko saloseudun valtimo tykki toisin kuin ennen. Koko metsä vaikeni. Kautta kaiken eläinkunnan levisi uutinen: "Sapelihammas on täällä!" Yksinpä suunnaton luolakarhukin hiipi syrjään haistaessaan rosvon liikkuvan lähistöllä. Alkuhärkä, pystypää hirvi, poro ja pienemmät sarvipäät pakenivat hurjasti, kun saastutettu ilma toi niille viestin uhkaavasta surmasta. Vain sarvikuono ja mammutti pysyivät alallaan, mutta nekin vapisivat poikasiensa puolesta, milloin tiikeri lähestyi niitä. Sarvikuono kääntyi silloin hurjana ja vaarallisena päin, sikiö kintereillään, ja mammutit sulkivat vasikkansa keskelleen torjuen raatelijan torahampaillaan. Kaikkialla vallitsi kauhu. Metsä tuntui käyneen miltei elottomaksi. Haukunta ja ulvonta hiljenivät, huoleton kisailu keskeytyi, lehtien seasta ei kuulunut enää niin paljoa kahinaa eikä poluilta askelten taputusta. Siellä vallitsi pelko ja hiljaisuus, sillä Sapelihammas oli saapunut!
Seuraavana aamuna juoksija ilmestyi ravinnon ja unen virvoittamana ja vahvistamana jälleen Abin luo, kertoen tarinansa seikkaperäisemmin. Hän sai lyhyen vastauksen: "Tulemme kerallasi auttamaan sinua ja kansaasi. Tiikerit täytyy surmata!"