Kehitys kasvoi kasvamistaan. Tulikylää ympäröivä turvallinen alue laajeni yhä. Yhä kauemmaksi asutun laakson leimuavista soihduista kaikkosi ison luolatiikerin karjunta. Muodostuipa siitä tavallaan jonkinlainen liikepaikkakin, sillä etäisistä, ennen tuntemattomista seuduista saapui toisia luolamiehiä, mukanaan nahkoja, piikiveä tai torahampaita, jotka he halusivat vaihtaa tuohon uuteen aseeseen ja ohjaukseen sen käytössä. Ab oli ensimäinen päällikkö, ensimäinen joka keräsi ympärilleen seuralaisparven. Luolamiehet alkoivat oppia vähitellen, melkein huomaamattaan kuuliaisuutta, joka on ensimäinen perusehto yhteiskunta-elämälle, milloin ei vielä löydy lakia, ei edes kirjoittamatonta tottumuksen lakia.
Lasten seassa juoksenteli ja kisaili toistakymmentä harmaata, nelijalkaista luunhimoista luontokappaletta, jotka vastaisuudessa tulivat osaltaan vaikuttamaan ihmisen kehitykseen, vaikk'ei niitä vielä katseltukaan siltä kannalta. Ne olivat susia — eivät kuitenkaan täydellisesti. Ne olivat tottuneet pysyttelemään ihmisen parissa, mutta eivät olleet vielä kyllin älykkäitä tai tarpeeksi opetettuja auttaakseen häntä metsästyksessä. Tulevaisuuden koiria ne olivat, niiden neljän pennun jälkeläisiä, jotka Ab ja Tammi olivat takavuosina ryöstäneet pesästä; mutta vasta niiden kaukaisista jälkeläisistä oli aikanaan tuleva ihmisen läheisin ystävä. [Toisten tiedemiesten mukaan on ensimäisen kesyn koiran esi-isänä pidettävä shakaalia, joka on kotoisin Kaakkois-Europasta ja Afrikasta. — Suom. muist.]
Lapsille tämä oleskelu suurissa joukoissa oli erittäin ihmistyttävää ja kehittävää, vaikka he telmivätkin vain hiukkasen hurjemmin kuin yksinäisissä luolissa syntyneet. Tuo yhteiselämä tuotti heille enemmän älyä, vaikk'ei se huolenpito, jonka alaisina he nyt olivat, eronnutkaan kovin paljoa entisestä.
Pikku Ramman jälkeen Ab oli saanut kaksi rotevaa poikaa, Peuran ja Tarkkasilmän, jotka muistuttivat aika lailla isäänsä tämän lapsena ollessa; mutta heistä ei hän tiennyt paljoa, ennenkuin he varttuivat apulaisiksi ja erämiehiksi. Nopsajalka oli heitä paljon lähempänä, sillä monista velvollisuuksistaan huolimatta hän säilytti aina äidillisen hellyytensä ja valppautensa. Samoin oli laita Kuukasvon, jolla oli aikamoinen lapsiliuta ja joka näytti toimeliaana kaakattavalta kanaemältä. Ja valpas äidin vaisto vallitsi kaikissa laakson vaimoissa, vaikka siihen aikaan äidit kalastivat ja metsästivät ja ottivat melkein yhtä paljon kuin miehetkin osaa seikkailuihin, jotka olivat omiansa vieroittamaan heitä kotitoimista ja hellästä kiintymyksestä.
Tässä omituisesti muodostuneessa yhteiskunnassa sai alkunsa eräs entisestään eroava tapa, joka teki muutoksen ihmisen asemassa ja aiheutti vallankumouksen, melkein yhtä tärkeän kuin jousikin. Oppineet eivät ole tehneet siitä selkoa niin kuin olisi pitänyt, vaikka heillä on ollut kuvaavana esimerkkinä meidän omalla ajallamme höyryn ja sähkön käytöstä johtuneet seuraukset. Paljon on pohdittu ja ihmetelty sitä omituista juopaa, joka eroittaa toisistaan n.k. paleoliitiset ja neoliitiset kaudet, s.o. ne ajat, jolloin keihään- ja nuolenkärjet ynnä kirveet olivat karkeasti hakattua kiveä, ja ajat jolloin kivi oli sileäksi hiottua. Oikeastaan ei kannata puhua sellaisesta juovasta. Paleoliitinen kausi vaihtui neoliitiseksi yhtä äkisti kuin hevosvoiman aika höyryn ja sähkön ajaksi, vaikka luonnollisesti meidän on ottaminen lukuun, että uusi tieto levisi suhteellisesti hitaammin aikana, jolloin ihmiset asuivat harvassa ja sata vuotta vastasi opin levittämiseen nähden yhtä vuotta meidän päivinämme.
Eräänä päivänä Ab astui tyytymättömänä muristen Rampa-ukon luolaan. "Ammuin nuolen isoon peuraan", hän virkkoi; "olin lähellä ja ammuin voimieni takaa, mutta eläin juoksi ennenkuin kaatui ja saimme kantaa lihaa pitkät matkat. Kiskasin nuolen irti ja varteen tarttunut veri osoitti, ettei se ollut tunkeutunut puoliksikaan sisään. Katsoin nuolta ja sen laidasta pisti esiin pukama. Voiko niin rosoisen nuolen ampua syvälle? Rupeatko olemaan liian vanha, Rampa, kyetäksesi tekemään hyviä keihäitä ja nuolia?" Ja metsämies kiehui hiukan kiukusta.
Rampa-ukko ei vastannut, mutta Abin mentyä hän ajatteli kauan ja syvästi. Tietysti Abin täytyi saada hyviä nuolia! Kävikö niitä parantaminen?
Ja seuraavana päivänä raajarikko vanhus tavattiin etsiskelemässä jotain puron reunalta, siinä kohden missä se purkautui ulos laaksosta. Monesti hän oli kumartunut virran yli, tarkaten, ajatellen, mutta tällä kertaa hän toimi. Hän havaitsi pienen hiekkakivilohkareen, jonka kylkeä kyhnäili joukko kovempia kiviä; sen hän nosti vesipyörteestä ja kantoi luolaansa. Sitten hän kaatoi hiukan vettä lohkareen pinnalle muodostuneeseen syvennykseen, valitsi parhaimman ja isoimman nuolenpäistään ja rupesi hankaamaan sitä märkää hiekkakiveä vastaan. Työ oli väsyttävää, sillä pii ja hiekkakivi ovat peräti erilaisia ja pii paljo kovempaa, mutta lopultakin siitä syntyi jotain. Yhä sileämmäksi muuttui isketty nuolenpää ja kaksi päivää myöhemmin — sillä niin pitkä aika kului tuohon uuvuttavaan tahkoamiseen — Rampa-ukko ojensi Abille vasaman, joka oli pinnaltaan niin sileä ja kärjestä niin pureva kuin konsanaan kivikauden jousesta lähtenyt.
Eikä kulunut monta vuotta — niinkuin vuodet lasketaan ammoisten aikojen historiassa — ennenkuin siloitettu kiviase tuli luolaihmisten yhteiseksi omaisuudeksi. Isketyn kiven aika oli päättynyt, tahkotun alkanut. Niiden välillä ei ollut mitään huomioon otettavaa juopaa. Toinen vaihtui nopeasti toiseksi. Alku-aikojen ihminen oli pakotettu olemaan yritteliäs ja tekemään uudet keksinnöt nopeasti yleisiksi.
Jousi ja sileät aseet eivät olleet ainoat parannukset, jotka syntyivät tuollaisen yhdyselämän vaikutuksesta, joskin ne olivat aikakauden suurimmat keksinnöt. Kalastajat, jotka kävivät joella, eivät tyytyneet Raakkukansan lautantapaisiin laitoksiin, vaan oppivat ajan mittaan huomaamaan, että ontoiksi kaiverretut hirret uivat veden pinnalla ja että ison hirren sai ontoksi tulen ja piikirveiden avulla. Eikä foinikialainen laivanrakentaja, höyrylaivan keksijä Fulton tai nykyaikainen isojen huvipursien laatija ole koskaan saavuttanut niin suurta arvonantoa kuin silloisten alkuperäisten veneiden valmistaja. Tosin ne näyttivät yhtä kömpelöiltä kuin virtahevonen, joka toisinaan kaatoi ne kumoon, mutta saattoihan ihminen kuitenkin laskea niistä siimansa tai lennättää keihäänsä vedessä vilisevien kalojen joukkoon. Ja kalastajilla oli nyt paremmat keihäät ja koukut, sillä vertailu kiihoitti uusiin keksintöihin, ja hiomalla saatiin luukoukkuja ja -väkiä, joista kala ei enää päässyt karkuun niin usein kuin ennen. Sittemmin alettiin valmistaa myöskin karkeita verkkoja, kutoen niitä sitkeästä marskiruohosta. Mutta nekin vastasivat tarkoitustaan ja helpottivat hiukan vaikean ravintokysymyksen ratkaisua.