Läheisen kirkon kello löi kolme, viimeisten jäähyväisten hetki oli tullut. Pietro riistäytyi irti ystävättärensä syleilystä. Hän laskeutui jo pieniä portaita, kun Vanina kyyneleitään pidättäen sanoi hymyillen:
— Jos joku köyhä maalaisvaimo olisi sinua hoitanut, etkö tekisi mitään osoittaaksesi kiitollisuuttasi? Etkö koettaisi häntä palkita? Tulevaisuus on epävarma, sinä vaellat vihamiesten keskellä: anna minulle kiitollisuudesta kolme päivää, aivan kuin olisin köyhä vaimo, palkitaksesi huolenpitoni.
Missirilli jäi. Lopulta hän kuitenkin lähti Roomasta. Erään ulkovallan lähettiläältä ostetun passin avulla hän pääsi kotiinsa. Siellä syntyi suuri ilo, häntä oli pidetty jo kuolleena. Hänen ystävänsä tahtoivat juhlia hänen onnellista paluutaan surmaamalla yhden tai kaksi karabinieerisantarmia.
— Älkäämme tarpeettomasti surmatko ketään italialaista, joka osaa käyttää aseita, sanoi Missirilli: — isänmaamme ei ole saari kuten onnellinen Englanti. Me tarvitsemme sotilaita vastustaaksemme Euroopan kuninkaitten sekaantumista asioihimme.
Jonkin ajan kuluttua tämän jälkeen Missirilli surmasi Vaninan antamilla pistooleilla kaksi karabinieeria näiden ahdistaessa häntä. Hänen päästään luvattiin palkinto.
Vaninaa ei kuulunut Romagnaan: Missirilli luuli, että hänet oli unohdettu. Hänen itserakkautensa sai kolhun, hän alkoi paljon mietiskellä säätyeroa, joka oli hänen ja hänen rakastajattarensa välillä. Aikoipa hän surun ja kadonneen onnen kaipauksen hetkenä palata Roomaan nähdäkseen mitä Vanina puuhaili. Tämä hurjapäinen aie oli vähällä saada hänet syrjäyttämään sen, mitä hän piti velvollisuutenaan; silloin hän kuuli eräänä iltana vuoristokirkon kellon soittavan Angelusta kummallisesti, aivan kuin soittajan ajatukset olisivat olleet muualla. Se oli kokoontumismerkki carbonarojen salaliitolle, johon Missirilli oli Romagnaan saavuttuaan liittynyt. Samana yönä kaikki salaliittolaiset kokoontuivat erääseen erakkomajaan metsässä. Molemmat erakot, jotka oli nukutettu oopiumilla, eivät lainkaan huomanneet mihin tarkoitukseen heidän pientä taloaan käytettiin. Missirilli, joka saapui hyvin alakuloisena, sai tietää, että salaliiton päällikkö oli vangittu ja että hänet, nuori mies, joka tuskin oli täyttänyt kaksikymmentä, oli valittu salaliiton päälliköksi, salaliiton, johon kuului yli viidenkymmenen ikäisiä, sellaisia, jotka olivat ottaneet osaa salaliittoihin aina Murat'n sotaretkestä asti vuonna 1815. Tämän odottamattoman kunnian vastaanottaessaan Pietro tunsi sydämensä lyövän. Yksin jäätyään hän päätti, ettei enää ajattelisi nuorta roomatarta, joka oli hänet unohtanut, vaan pyhittäisi kaikki ajatuksensa velvollisuudelle: vapauttaa Italia barbaareista. [Liberar l'Italia de' barbari, kirjoitti Petrarca 1350, ja näitä sanoja ovat sittemmin käyttäneet Julius II, Machiavelli, kreivi Alfieri.]
Kahden päivän kuluttua näki Missirilli tulijain ja lähtevien luettelosta, joka hänelle, salaliiton päällikölle, annettiin, että ruhtinatar Vanina oli saapunut linnaansa San Nicoloon. Tämän nimen näkeminen herätti hänen mielessään enemmän hämmennystä kuin mielihyvää. Turhaan hän luuli vakuuttavansa uskollisuutensa isänmaata kohtaan päättämällä, ettei samana iltana hiipisi San Nicolon linnaan; ajatus, että hän laiminlöi Vaninaa, esti häntä tyydyttävästi täyttämästä velvollisuuttaan. Hän tapasi Vaninan seuraavana päivänä, tämä rakasti häntä niin kuin Roomassakin. Hänen isänsä, joka tahtoi naittaa hänet, oli myöhästyttänyt hänen lähtöään. Hän toi mukanaan kaksi tuhatta sekiiniä. Tämä odottamaton avustus oli suuresti omansa kohottamaan Missirillin arvoa. Voitiin valmistaa tikareita Korfussa, lahjottiin paavin lähetin yksityissihteeri, jonka toimena oli vainota carbonaroja. Siten saatiin luettelo niistä kirkkoherroista, jotka toimivat hallituksen vakoojina.
Tähän aikaan järjestyi lopullisesti yksi niistä mielettömistä salaliitoista, joita onnettomassa Italiassa on pantu toimeen. En käy käsiksi yksityiskohtiin, joista kertominen ei ole tässä paikallaan. Tyydyn sanomaan, että jos yritys olisi onnistunut, olisi Missirilli ollut oikeutettu saamaan suuren osan kunniasta. Hänen käskystään olisivat useat tuhannet kapinalliset merkin saadessaan nousseet kapinaan ja aseistettuina odottaneet päällikköjensä tuloa. Ratkaiseva hetki lähestyi, mutta silloin lannistettiin salaliitto — kuten aina tapahtuu — vangitsemalla päälliköt.
Tuskin Vanina oli saapunut Romagnaan, kun hän oli huomaavinansa, että isänmaanrakkaus oli saanut hänen rakastajansa unohtamaan kaiken muun rakkauden. Nuoren roomattaren ylpeys alkoi kuohahdella. Hän koetti turhaan puhua itselleen järkeä, synkkä murhe valtasi hänet, hän alkoi vihata vapautta. Kun hän eräänä iltana tuli Forliin Missirilliä tapaamaan, ei hän voinut hillitä murhettaan, jota hänen ylpeytensä aina siihen asti oli vallinnut:
— Te rakastatte minua todellakin kuin aviomies, sanoi hän, — sitä en odottanut.