Koko sen päivän vaelsimme tavallista tahtiamme. Se oli kovaa työtä, mutta me olimme jo tulleet sille asteelle, jolloin kaikki on epämieluista, mutta käy kuitenkin koneellisesti.
Omituista kyllä, kävi Schwartz nyt edellä. Minusta näytti kuin olisi hän käyttänyt enemmän voimaa kuin oikeastaan oli tarpeen sillä hetkellä, aivan samoin kuin ihminen juoksee nopeammin juuri ennen voimien lopullista herpautumista. Tunnit kuluivat ja siitä huolimatta ei hän näyttänyt enemmän väsyneeltä kuin me muutkaan.
Me pidimme tarkasti silmällä kaikkia, mikä vain olisi kelvannut ruuaksi, mutta ei näkynyt muuta kuin sisiliskoja ja sarviniekkoja kilpikonnia. Myöhemmin olisivat ne kyllä kelvanneet, mutta silloin emme enää olleet niitten asuinmailla. Taas tuli ilta. Juuri auringon laskun aikaan piehtaroimme taas merivedessä ja pureksimme taas kaktusta. Kuun noustua jatkoimme vaellustamme. En aio kertoa teille kuinka kuoleman väsyneitä me olimme. Mehän olimme aika sitkeitä ja voimakkaita, sillä kukin meistä oli tottunut kovaan elämään, mutta kolmannen päivän perästä, mitään syömättä ja ilman tippaakaan vettä rupesi kulku käymään työlääksi. Olimme tulleet sille asteelle, että meillä täytyi olla joku syy miksi koettaa päästä läpi, sillä siihen ei enään riittänyt elämisen halu. Ihminenhän välistä joutuu siihen tilaan, että hän ennemmin kuolee kuin jää elämään. Minä tiedän, että minua ylläpiti ainoastaan harras toivo saada maksaa velkani tuolle Andersonille ja luulen että Dentönin laita oli sama. Schwartz ei puhunut mitään, painoi vain edellä selkä vääränä ja vaatteet heiluen ja pullistellen kullan painosta.
Me kuljimme tavallisesti koko yön, sillä silloin oli viileää ja lepäsimme pari tuntia keskipäivällä. Se oli kaikki lepo, mitä nautimme. En voi sanoa kuinka nopeasti kuljimme, se menee yli ymmärrykseni. Mutta arvatenkin me matelimme sangen hitaasti eteenpäin sen jälkeen kun voimamme ensin rupesivat väsymään. Lähtiessä oli minulla aina tapana koota ajatukseni suurella vaivalla, katsoa missä olimme ja sen mukaan määrätä maa-merkki jonkun matkan päässä ja sitten unohtaa kaiken muun paitsi sitä. Sitten taas taivaltamaan tuntematta ja tietämättä muuta kuin hiekkaa, savea ja rinteitä jalkani alla, kunnes olin päässyt maamerkilleni. Sitten selvittelin taas päätäni ja otin uuden merkin. Mutta Schwartzin hahmoa en saanut näkyvistäni, sillä hän astui aivan minun olkapääni edessä. Hänen kasvonsa olivat aivan vääntyneet, mutta muistan miettineeni, että näytti siltä kuin hän kärsisi enemmän sielullisesti kuin ruumiillisesti ja kuitenkin painoi kulta hänen taskuissaan hänen selkänsä koukkuun.
Edessämme muuttui seutu yhä vuorisemmaksi, ja kun tulimme yhä heikommaksi, näytti siltä kun työ olisi käynyt ylivoimaiseksi. Kahdeksantena päivänä jäivät kaktusten kasvumaat jälkeemme ja jouduttuamme korkealle kallioseudulle olimme eristetyt merestä. Ensi kertaa rupesi kieleni turpoomaan hieman. Kaktus oli estänyt sen tähän saakka. Dentönin lienee ollut asia samalla tavalla, sillä hän katsahti minuun ja kohotti leikkisästi toista silmäkulmaansa.
Schwartzin oli ilmeisesti vaikea hoitaa peräsintä. Minun täytyy sanoa, että hän oli toimittanut sen hyvin tähän saakka, mutta nyt saatoin huomata, että hänen voimansa alkoivat loppua, sisustaan huolimatta. Hän tiesi sen hyvin itsekin, sillä kun sinä päivänä lepäsimme puolen päivän aikaan, otti hän kaikki kolikot taskustaan, asetti ne riviin ja laskettuaan pani ne takaisin, mutta sitten hän otti pari kourallista ja heitti ne niin kauas kuin jaksoi.
»Liian raskasta», mutisi hän itsekseen, mutta enempää hän ei saanut heitetyksi. Koko sen yön vaelsimme korkeuksissa. Arvatenkin koetimme pitää jonkinlaista yleissuuntaa, mutta en tiedä miten lienee ollut. Yhtäkaikki huomasin äkkiä katsovani parinkymmenen jalan korkuisen jyrkänteen reunalta syvyyteen. Aivan allani näin tähtien valossa — kuu ei vielä ollut noussut — valkoisen maan loistavan. Jollakin ihmeellisellä tavalla muistui heti mieleeni eräs pieni polku kallion alla Texasissa.
»Tässä on polku», ajattelin enemmän kuin puoleksi mielettömänä. »Minäpä seuraan sitä».
Ainakin toinen puoleni ajatteli sillä tavalla. Toinen puoleni oli järkevä ja tiesi paremmin asian, mutta pysytteli ikäänkuin syrjässäkatsojana, ilkkuakseen epäonnistumistani. Liu'uin nopeanlaisesti jyrkännettä alas valkealle viivalle ja todellakin, sehän oli polku. Silloin mieletön puoleni nauroi järkevälle. Kuljin polkua parikymmentä askelta ja jouduin pimeään kallion alla olevaan onkaloon ja siinä näin jalan laajuisen lähteen silmän. Sanotaan ihmisen usein juovan itsensä kuoliaaksi, pitkällisen janon jälkeen. Voi olla, mutta minä en tappanut itseäni, vaikka imin itseni niin täyteen kuin suinkin voin. Ehkäpä tuo kaktusten pureskeleminen oli auttanut hieman. Niin hyvä herra, on vallan ihmeellistä kuinka tuo vesi virkisti minua. Hetkistä aikaisemmin olin vähällä tulla umpihulluksi ja nyt tunsin itseni yhtä selväpäiseksi kuin lakimies.
Huusin Dentonin ja Schwartzin paikalle. He joivat itsensä myöskin täyteen. Sitten me lepäsimme. Kyllä oli vaikea jättää lähde —.