Ah, meidän täytyi se tehdä.
Olisimme varmaan kuolleet nälkään sen ääressä. Polku oli riistapolku, mutta siitä ei ollut meille mitään hyötyä kun ei meillä ollut aseita. Kuinka me kaipasimmekaan kahvipannuamme, jolla olisimme voineet ottaa vettä mukaamme. Me täytimme lakkimme reunoja myöten ja kannoimme niitä kolme tuntia ennenkuin vesi rupesi vuotamaan läpi. Silloin meidän täytyi juoda se, pelastaaksemme saaliimme.
Seutu näytti olevan aivan ylösalaisin. Meidän täytyi nousta useita mäkiä erillämme välttääksemme vierittämästä kiviä toistemme päälle. Se oli väsyttävää. Näihin aikoihin rupesimme näkemään vuoripässejä. Ne tulivat tavallisesti aivan kallion reunoille saakka katsomaan meitä. Me heittelimme niitä kivillä siinä toivossa, että joku osuisi niitä otsaan, mutta luonnollisesti onnistumatta.
Veden hyväätekevä vaikutus kesti noin yhden vuorokauden. Sitten aloin taas nähdä näkyjä. Vähän väliä näin vettä joka kolossa ja otuksia jos minkälaisia seisoskelevan ympärilläni ja töllistelevän minua. Tiesin vallan hyvin, että ne olivat harhanäkyjä. Oikein ponnistamalla voin kääntää asiat taas oikealle tolalle. Tein sen aina silloin tällöin, vain ollakseni varma siitä, ettemme kulkeneet taaksepäin tai hakeakseni oikeata vettä. Mutta enimmäkseen se ei mielestäni maksanut vaivaa. Annoin näkyjen temmeltää mielinmäärin sekä sisälläni että ulkopuolellani. Tiesin voivani irtautua niistä milloin hyvänsä. Jos jouduin vallan suureen epätietoisuuteen asiain todellisuudesta, otin selvän siitä heittämällä kiviä näkyjä kohti. Todelliset eläimet lähtivät juoksemaan karkuun.
Aloimme nähdä viiliä hevosia ylängöllä. Eräänä päivänä sekä Denton, että minä näimme selvästi satulan jättämiä merkkejä eläimissä. Jos ainoastaan toinen meistä olisi nähnyt ne, niin ei se olisi paljoa merkinnyt, mutta me näimme ne molemmat.
Tämä rohkaisi meitä ihmeellisesti, vaikk'en käsitä miksi se sen teki. Olimme päässeet seudun korkeimman kohdan yli ja laskeuduimme jo jyrkännettä alaspäin. Denton ja minä olimme yhä johdossa, ajattelematta vähääkään peräänantamista, mutta Schwartz rupesi olemaan huonossa kunnossa.
En ottaisi kantaakseni kahtakymmentä naulaa sellaisessa maastossa, vaikka olisi ruokaa ja juomaa yllinkyllin. Schwartz horjuskeli eteenpäin ilman näitä. Koetimme puhua hänelle siitä, mutta hän ei saanut itseään irti kullasta yhdellä kertaa. Sensijaan heitteli hän niitä yhden kerrallaan, silloin tällöin. Joka uhrauksella näkyi hän piristyvän uuteen ponnistukseen. Kun suljen silmäni voin nytkin nähdä laajan, huikaisevan kellertävän seudun, savenharmaat vuoret ja meidät kolme vaivaloisesti hoippuvaa olentoa ja nuo kirkkaassa auringonhohteessa kiiluvat kolikot, kun ne toinen toisensa perästä lentää huristivat ilman halki.
Neljästoista luku.
PUREKSITTU SOKERIRUOKO.
Viisi vuorokautta meni seuraavalle vesipaikalle. Mutta ne olivat pahempia kuin edelliset kahdeksan. Me olimme kuitenkin niin onnekkaita, että lähteen lähettyvillä rantakivikolta löysimme kuivuneen hevoskallon. Se oli ollut siinä kauan, mutta siinä oli vielä kiinni muutamia kuivaneita lihassäikeitä. Se olikin ainoa ravinnoksi kutsuttava, minkä sitte kolmetoista päivää aikaisemmin syömämme aamiaisen olimme nauttineet. Olimme päässeet vuoristoketjun yli ja olimme taas rannikolla. Herra oli hyvä meitä kohtaan. Hän lähetti meille vettä, tuon hevosen pääkallon ja tasaisen, kovan rantamaan, jossa ei tarvinnut kiivetä eikä laskeutua. Ja kyllä me sen tarvitsimme, oh, minä vakuutan teille, että me sen tarvitsimme.