No niin, minä möin ne kaikki ja sain dollarin ja kaksi senttiä kappaleelta, joka oli enemmän kuin olin odottanutkaan ja sain vielä lisätilauksenkin. Noin kymmenen päivän perästä sain tilauspaikasta kirjeen.
»Palautamme yhden teidän Taito- ja Voimakanoistanne, siinä yhä näkyvine hampaanjälkineen», sanottiin kirjeessä. »Älkää lähettäkö niitä enää meille, ennenkuin ne lakkaavat pyydystämästä heinäsirkkoja. Hammaslääkärien tulot alenevat.»
Kirjeen mukana tuli jäännös yhdestä kananpojasta. Tusky ja minä, hyvin pahastuneina, keitimme sen illalliseksi. Se oli sitkeä, se on totta. Me tuumimme sitten, että se ehkä maistuisi paremmalle paistettuna ja panimme sen pannuun koko yöksi. Se ei tullut vähääkään paremmaksi. Silloin asia tuli mielenkiintoiseksi. Tusky ylläpiti tulta ja minä kokosin pihkapuuta. Me paistoimme sitä kolme päivää ja kolme yötä yhtämittaa. Sen ajan kuluttua oli se jonkin verran kalvennut ja rääsyinen, mutta vieläkin se voitti kolmivuotisen auringossa kuivatun lihan kiinteydessä ja muissa lohduttomissa luonnon voimissa. Me hautasimme sen sitten ja vetäydyimme takapihalle lepäämään. Siellä meillä oli miellyttävä maisema silmäimme edessä ja sen hauskuutta lisäsi neljäsataa heinäsirkkoja huimassa temmellyksessä metsästävää kananpoikaa.
»Meidän täytyy lopettaa tämä», sanoin minä.
»Emme voi», myhäili Tusky.
»Emme voi. Se on synnynnäistä. Se on niissä alkuperäinen vaisto, aivan kuin äidinrakkaus lapsiinsa ja sitä ei voi poistaa! Jumalallinen kaitselmus on muodostanut ne erikoisesti heinäsirkkojen metsästystä varten, aivan kuin majava on luotu patojen rakentamista varten ja lehmäpaimen whiskyä ja faropeliä varten. Emme voi pidättää niitä siitä. Jos me eristämme ne vajaan, niin ne hyppisivät sielläkin kuviteltujen heinäsirkkojen tavoittelussa ja kuolisivat nälkään keskellä yltäkylläisyyttä. Jimmy, me taistelisimme kosmosta, ylisielua vastaan —.» Ah, hänellä oli mestarillinen puhetaito, tuolla Tuskyllä ja kun hän oikein kohousi kaunopuheisuuden lentimille, niin sai hän minut vaikenemaan kymmenessä minuutissa. Viidessätoista oli hän saanut minut vakuutetuksi siitä, että meiltä oli pohja luhistunut kanahommassamme. Luulen, että jos me olisimme sulkeneet kanat koppeihin, niin meillä ehkä — no niin, en tiedä sentään, Tuskyn puheessa oli paljon perää.
»Tuscarora Maxillary», sanoin minä, »oletko koskaan pysähtynyt tuumimaan sitä ihanaa ajatusta, että jos koko nykyisen ihmiskunnan käsittävä tyhmyys koottaisiin yhteen ja pantaisiin tuohon meidän viereemme, niin ensimmäinen, joka sattuisi paikalle ja näkisi sen, huudahtaisi: hei, sehän on Salomon.»
Me hylkäsimme heti kanojen pidon ansaitsemiskeinona, mutta emme kuitenkaan voineet jättää paikkaamme. Eihän meillä ollut paljon rahaa, mutta meitä miellytti laiskoittelu ja vähäinen puutarhanhoito ja meillähän oli aarteemme talon takapihalla, kuivalla savikolla — ymmärrättehän sen. Niinpä jäimme siihen ja jatkoimme noitten pitkäkoipisten kehittelyä huvin vuoksi. Minua huvitti katsella niitten leikkimistä pitkin mäkiä ja ruokin niitä kahdesti päivään kuten ennen.
Ja niin me Tuskyn kanssa elelimme kahden onnellisina kuin sorsat Arizonassa. Noin kerran kuussa kulki aina joku tietä pitkin. Sitä ei juuri voinut tieksi kutsua, paraasta päästä vain kuoppia ja töyränteitä, vaikka se kerran maailmassa oli ollut toisenlainen.
Elleivät kulkijat sattuneet olemaan ratsumiehiä tai rahdinvetäjiä, joilla ei ollut vähääkään jumalanpelkoa sielupahasissaan, emme joutuneet juttusille heidän kanssaan. Heillä oli liian paljon tekemistä kiroillessaan maantietä ja he olivat tavallisesti liian raivoissaan pystyäkseen rauhalliseen keskusteluun.